Kiittääkseen häntä kreivitär sopersi:
— Voi, rakas ystävä! — Keksimättä mitään muuta sanottavaa.
Mutta taiteilija oli kääntynyt ympäri hakien takanansa Annettea, joka oli hävinnyt, ja lausui äkkiä:
— Eikös olekin omituista nähdä teidän tyttärenne surupuvussa?
— Miksi? kysyi kreivitär.
Taiteilija huudahti erikoisen innokkaana:
— Kuinka, miksi? Mutta sehän on teidän kuvanne, jonka minä olen maalannut, sehän on minun tekemäni kuva! Sellainen olitte te, kun tapasin teidät muinoin ensimäisen kerran tullessani herttuattaren luo! Tehän muistatte tuon oven, jossa te jouduitte minun katseeni eteen niinkuin fregatti joutuu linnoituksen tykin eteen. Totta totisesti! Kun minä näin hänet asemalla äsken, tuon pienokaisen, seisomassa asemasillalla aivan mustassa puvussa hiuksiensa kultainen loiste kasvojensa ympärillä, niin vereni ei tehnyt kuin yhden kierroksen. Luulin rupeavani itkemään. Sanon teille, että se on sellaista, että siitä voisi tulla hulluksi, kun on tuntenut teidät, niinkuin minä, joka olen katsellut teitä paremmin, kuin kukaan, ja rakastanut teitä enemmän, kuin kukaan ja ikuistuttanut teidät kuvassa, rouva kreivitär. Ah! varmaan luulin, että te olitte lähettänyt hänet yksin rautatieasemalle herättääksenne minussa tämän hämmästyksen. Hyvä Jumala kuinka minä ällistyin! Niinkuin sanoin jo, se on sellaista, että siitä voi tulla hulluksi!
Hän huusi:
— Annette! Nané!
Nuoren tytön ääni vastasi ulkoa, sillä hän antoi sokeria hevoselle: