— Täällä minä olen, täällä.
— Tulehan tänne hiukan.
Hän riensi paikalle.
— Kuule, asetuhan äitisi viereen.
Hän asettui, ja taiteilija vertasi heitä; mutta hän toisti konemaisesti: "niin, se on hämmästyttävää, se on hämmästyttävää", sillä he olivat vähemmän toistensa näköisiä tässä rinnakkain, kuin jättäessään Parisin, kun nuori tyttö oli tässä mustassa puvussa saanut uuden loistavan nuoruuden ilmeen, sen sijaan kun äidillä ei enää pitkään aikaan ollut ollut tuota tukan ja hipiän leimuavaa valaistusta, jolla hän ennen aikaan oli huikaissut ja hurmannut maalarin tavatessaan hänet ensimmäisen kerran.
Sitten kreivitär ja taiteilija astuivat vierashuoneeseen. Bertin näytti säteilevän riemusta.
— Ai! Olipa se sentään hyvä ajatus, että tulin tänne! sanoi hän.
Hän oikaisi puhettaan:
— Oikeastaan se olikin miehenne, joka keksi tämän ajatuksen. Hän käski minun tuomaan teidät Parisiin. Ja minä, tiedättekö, mitä minä ehdottelen? — Ette, eikö niin? — No, minä ehdottelen päinvastoin, että jäämme tänne. Tässä kuumuudessa Parisi on inhoittava, sensijaan kuin maaseutu on suloinen. Jumalani, mitenkä hyvältä tuntuu!
Päivän painuessa iltaan huokui puistosta viileyttä, puiden lehdet alkoivat väristä ja maasta purkautui melkein näkymätöntä höyryä, joka loi taivaanrannalle kevyen, läpinäkyvän verhon. Kolme lehmää kulki pää kumarassa laitumella, syöden ruohoa ahmimalla, ja neljä riikinkukkoa pyrähti kovasti räpyttäen siipiään yöpuulleen seeterille, jossa niillä oli tapana nukkua linnan ikkunan alapuolella. Koiranhaukuntaa kuului kaukaa tasangolta, ja tämän iltapäivän tyyneessä ilmassa lensi ihmisäänten huutoja, yksinäisiä lauseita, joita heiteltiin peltojen poikki toiselta maakaistaleelta toiselle, sekä noita lyhyitä kurkkuäänisiä huutoja, joilla ajeltiin karjaa kotiin.