Ja maalari, paljain päin, silmät loistavina hengitti täysin siemauksin; ja kun kreivitär katseli häntä, sanoi hän:
— Kas tämä on onnea! Kreivitär lähestyi häntä.
— Se ei kestä ikuisesti.
— Ottakaamme se silloin kuin se tulee. Kreivitär virkkoi silloin hymyillen:
— Tähän saakka ette ole pitänyt maaseudusta.
— Nyt minä pidän siitä, koska tapaan teidät siellä. Minä en osaisi enää elää paikassa, jossa teitä ei ole. Kun on nuori, voi rakastaa kaukaa, kirjeissä, ajatuksissa, pelkässä hurmiossa, ehkä sen vuoksi, että tuntee elämän edessään, ehkä myöskin siksi, että silloin ihmisellä on enemmän intohimoa kuin sydämen tarpeita; minun iässäni päinvastoin rakkaus on tullut heikon tottumukseksi, se on haavoittuneen sielun hoitelemista, sielun, joka ei lennä enää kuin toisella siivellä ja pääsee sentähden huonommin kiitämään ihannettaan kohti. Sydän ei enää haltioidu, vaan sillä on itsekkäitä tarpeita. Ja sitten minä tunnen varsin hyvin, ettei minulla enää ole aikaa menetettävänä nauttiakseni loppuosasta elämääni.
— Oi, te vanhus! sanoi kreivitär ja tarttui hänen käteensä.
Taiteilija toisti:
— Niin kyllä, niin kyllä, olen vanha. Kaikki osoittaa sitä: hiukseni, muuttuva luonteeni, saapuva surumielisyys. Tuhattulimaista, siinäpä jotain, jota en ole tähän saakka tuntenut: surumielisyys! Jos minulle olisi sanottu, kun olin 30-vuotias, että jonakin päivänä tulisin surulliseksi, ilman syytä, levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen, niin en olisi sitä uskonut. Se todistaa, että sydämeni myös on vanhentunut.
Kreivitär vastasi hyvin varmana: