— Oi, minulla, minulla on aivan nuori sydän. Se ei ole muuttunut. Se on ehkä nuortunut. Se on ollut 20-vuotias, mutta nyt se ei ole kuin 16-vuotias.
He jäivät pitkäksi aikaa avonaiseen ikkunaan, näin jutellen, sulautuneina ilman tunnelmaa, aivan lähellä toisiansa, lähempänä, kuin he koskaan olivat olleet tällä hellyyden hetkellä, joka oli yhtä hämärä kuin illankin hetki.
Palvelija astui sisään ilmoittaen:
— Rouva kreivitär, päivällinen on pöydässä.
Kreivitär kysyi:
— Oletteko ilmoittanut tyttärelleni?
— Neiti on ruokasalissa. He istuutuivat pöytään kaikki kolme. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja kaksi suurta kuusihaaraista kynttelikköä valaisi Annetten kasvoja, peitti hänen päänsä ikäänkuin kultajauheella. Bertin, hymyillen, ei lakannut katselemasta häntä.
— Jumalani, kuinka hän on kaunis mustassa puvussaan, sanoi hän.
Ja hän kääntyi kreivittäreen päin ihaillessaan tytärtä, ikäänkuin kiittääksensä äitiä siitä, että tämä oli valmistanut hänelle moisen huvin.
Kun he palasivat saliin, oli kuu noussut puiston puiden yläpuolelle. Niiden pimeä röykkiö näytti suurelta saarelta, ja niiden tuolla puolen oleva maaseutu oli aivan kuin meri, peittyneenä pieneen sumuun, joka liiteli tasankojen pinnalla.