— Oi äiti, menkäämme kävelemään, sanoi Annette. Kreivitär suostui siihen.
— Minä otan Julion.
— Ota vaan, jos haluat. He läksivät ulos. Nuori tyttö kulki edellä huvitellen koiran kanssa. Kulkiessaan pitkin nurmikkoa he kuulivat lehmien puhaltelevan, jotka herättyään ja tuntiessaan vihollisensa kohottivat päätään katsellakseen. Kauempana kuu pujotteli puiden oksien lomitse hienoa sädevihmaansa, joka lipui maahan saakka kostuttaen lehdet ja levisi tielle pieninä, keltaisina valoläikkinä. Annette ja Julio juoksivat, heillä tuntui olevan molemmilla tänä kirkkaana yönä sama iloinen ja tyhjä sydän, jonka päihtymys purkautui hypyiksi.
Aukeilla paikoilla, joihin kuun valovirta laskeutui kuin kaivoihin, nuori tyttö näytti ilmestykseltä, ja maalari kutsui hänet takaisin hämmästyneenä tästä mustasta näystä, jonka kasvot loistivat kirkkaina. Sitten kuin Annette oli jälleen lähtenyt, Bertin tarttui kreivittären käteen ja puristi sitä, ja usein hän haki hänen huuliansa heidän kulkiessaan varjokkaimmissa paikoissa, ikäänkuin joka kerta Annetten näkeminen olisi elvyttänyt hänen sydämensä kärsimättömyyttä.
Vihdoin he saapuivat tasangon reunalle, josta tuskin enää voi arvata kaukana siellä täällä olevia maatilojen puistikkoja. Maidonkarvaisen huurun läpi, joka peitti pellot, ilmanranta tuli rajattomaksi, ja vieno hiljaisuus, tuon suuren, loistavan ja lämpimän avaran alueen elävä hiljaisuus oli täynnä sanoin lausumatonta toivoa, määrittelemätöntä odotusta, jotka tekevät kesäyöt niin suloisiksi. Hyvin korkealla taivaalla oli muutamia pieniä, pitkiä ja ohuita pilviä, jotka näyttivät muodostuneen hopeasuomuksista. Jos pysyi muutamia sekunteja liikkumattomana, niin kuuli tässä öisessä rauhassa epäselvää ja jatkuvaa elämänsohinaa, tuhansia hentoja kuiskeita, joiden sopusointu muistutti alussa hiljaisuutta.
Läheisellä niityllä päätti viiriäinen kaksinkertaisen huutonsa, ja Julio korvat pystyssä läksi salakavalasti hiipimään linnun molempia huilunääniä kohden. Annette seurasi sitä yhtä kevyenä kuin se, pidättäen henkeään ja kumarassa.
— Ah! sanoi kreivitär jäätyään yksin maalarin kanssa, miksi tällaiset hetket kuin tämä kuluvat niin nopeasti? Ei voi mitään pidättää, ei mitään säilyttää, ei ole edes aikaa nauttia sitä, mikä on hyvä. Se on jo lopussa.
Olivier suuteli hänen kättään ja virkkoi hymyillen:
— Oi, tänä iltana minä en ollenkaan filosofoi. Minä olen kokonaan vaipunut nykyhetkeen.
Kreivitär kuiskasi: