— Te ette rakasta minua niinkuin minä teitä!
— Ah! tosiaanko!…
Kreivitär keskeytti hänet:
— Niin, ette; te rakastatte minussa, niinkuin te sanoitte vallan hyvin ennen päivällistä, naista, joka, tyydyttää teidän sydämenne tarpeet, naista, joka ei koskaan ole tuottanut teille surua ja joka on hiukan luonut onnea teidän elämäänne. Sen minä tiedän, sen minä tunnen. Niin, minä olen tietoinen siitä ja minä iloitsen hehkuvasti siitä, että olen ollut teille hyvä, hyödyllinen ja avuksi. Te olette rakastanut, te rakastatte vielä kaikkea, mitä te löydätte minussa viehättävää, minun huomaavaisuuttani teitä kohtaan, minun ihailuani, minun alituista haluani miellyttää teitä, minun intohimoani ja sitä, että olen lahjoittanut teille koko sisäisen olemukseni. Mutta te ette rakasta minua. Käsitättekö! Oh, minä tunnen sen niinkuin tuntee kylmän ilman henkäyksen. Te rakastatte minussa tuhansia seikkoja, kauneuttani, joka jo lakastuu, uskollisuuttani, henkevyyttäni ja sitä mielipidettä mikä on maailmassa minusta ja mikä minulla on sydämessäni teistä; mutta te ette rakasta minua, ei mitään muuta kuin minua, ymmärrättekö?
Taiteilija hymähti ystävällisesti:
— Minä en oikein ymmärrä. Te järjestätte minulle hyvin odottamatta moittimiskohtauksen.
Kreivitär huudahti:
— Oi, hyvä jumala! Tahtoisin teidät saada ymmärtämään, kuinka minä rakastan teitä, minä! Nähkääs minä koetan esittää, mutta en löydä oikein sanoja. Kun minä ajattelen teitä, niin minä ajattelen teitä aina, minä tunnen sekä ruumiin että sielun pohjaa myöten sanomattoman hurmaavan halun kuulua teille ja vastustamattoman tarpeen antaa teille yhä enemmän itsestäni, tahtoisin uhrautua täydellisesti, sillä ei ole mitään parempaa, rakkaudessa, kuin antaa, antaa yhä kaikki, kaikki, elämänsä, ajatuksensa, ruumiinsa, kaikki mitä omistaa, ja hyvin tuntea antavansa ja olla valmis uskaltamaan kaikki antaaksensa yhä enemmän. Rakastan teitä aina siihen määrään, että rakastan kärsimystäkin teidän puolestanne, aina siihen määrään, että rakastan levottomuuttani, huolia, mustasukkaisuutta, tuskaani, joita minulla on, kun tunnen ettette enää ole hellä minua kohtaan. Minä rakastan teissä jotakuta, jonka itse olen keksinyt, jotakuta, joka ei ole ylhäisön Bertin, jota ihaillaan, jota tunnetaan, jotakuta, joka on yksinomaan minun, joka ei voi enää muuttua, joka ei voi vanheta ja jota minä en voi enää enemmän rakastaa, sillä minulla on häntä katsellakseni silmät, jotka eivät näe muuta kuin hänet. Mutta näitä asioita ei voi sanoa. Ihmisellä ei ole sanoja niitä ilmaistakseen.
Bertin toisti hyvin hiljaa, useita kertoja peräkkäin:
— Rakas, rakas, rakas, Any.