Silloin Annette virkkoi mielistelevällä äänellä:
— Oi, äiti! vielä muutamia päiviä, kaksi tai kolme päivää. Hän opettaa minua niin hyvin pelaamaan tennistä. Minä suutun menettäessäni, ja sitten jälkeenpäin minä olen tyytyväinen, että olen edistynyt.
Vielä samana aamuna kreivitär oli aikonut pidentää aina sunnuntaihin saakka tätä ystävän salaperäistä oleskelua, ja nyt hän tahtoi lähteä, tietämättä miksi. Tämä päivä, jonka hän oli toivonut tulevan niin hyväksi, jätti hänen sieluunsa sanomattoman ja läpitunkevan surumielisyyden, aiheettoman pelon, sitkeän ja epämääräisen niinkuin aavistus.
Ollessaan yksin huoneessaan, hän koetti tutkia, mistä hänelle johtui tämä uusi synkkämielisyyden puuska.
Oliko hän joutunut sellaisen huomaamattoman mielenliikutuksen valtaan, jonka lievä kosketus oli niin ohimenevää laatua, että järki sitä ei ollenkaan muistanut, mutta jonka värähtely pysyy sydämen herkimmissä kielissä? Ehkä. Mikä mielenliikutus? Hän muisteli kyllä joitakuita hämäriä ikävyyksiä tuhansissa tunnevivahduksissa, joita hän oli läpäissyt ja joita jokainen minuutti toi mukanaan! Niin, ne olivat todellakin liian pieniä aiheuttaakseen hänelle mielenmasennusta. "Minä olen liian vaativainen, ajatteli hän. Minulla ei ole oikeutta näin kiusata itseäni."
Hän aukasi ikkunan, hengittääkseen yön ilmaa, ja jäi siihen, nojaten kyynärpäihinsä, katselemaan kuuta.
Heikko narina sai hänet katsahtamaan alaspäin. Olivier käveli linnan edessä. — Miksi sanoi hän menevänsä huoneeseensa; miksei hän minulle ilmoittanut, että hän menisi uudestaan ulos? Miksei hän pyytänyt minua tulemaan kanssaan? Hän tietää hyvin, että se olisi tehnyt minut onnelliseksi? Mitä hän siis ajattelee?
Tämä ajatus, ettei taiteilija ollut tahtonut häntä mukaansa tälle kävelylle, että hän oli pitänyt parempana mennä yksin tänä kauniina yönä ja yksin sikari suussa, sillä hän näki tulen punasen valon, yksin, kun hän olisi voinut valmistaa hänelle tämän ilon, että olisi vienyt hänet mukanaan; tämä ajatus, että Bertin ei lakkaamatta tarvinnut häntä, ei lakkaamatta halunnut häntä, heitti hänen sieluunsa uuden katkeruuden idun.
Hän meni sulkemaan ikkunansa, ettei näkisi häntä, ettei tulisi viekoitelluksi puhuttelemaan häntä, kun Bertin kohotti silmänsä ja huomasi hänet. Hän huudahti:
— Kas, te haaveilette tähtien valossa, kreivitär?