Yhtäkkiä hän kysyi itseltään, kuinka voi tapahtua, että hän niin nopeasti oli tullut erilaiseksi eilisestä. Silloin Parisissa hän oli tyytymätön kaikkeen, kyllästynyt ja ärtynyt, tänään rauhallinen, kaikkeen tyytyväinen; olisi luullut, että joku suopea Jumala olisi muuttanut hänen sielunsa. "Tuon hyvän Jumalan," ajatteli hän, "olisi pitänyt muuttaa myöskin ruumiini samalla kertaa ja nuorentaa minua hiukan." Yhtäkkiä hän huomasi Julion, joka ajeli otusta tiheikössä. Hän kutsui sen, ja kun koira oli tullut ja asettanut hänen kätensä alle pitkien, kiharoiden korvien reunustaman, hienon päänsä, Bertin istuutui ruohostoon sitä paremmin hyväilläkseen, sanoi sille ystävällisiä sanoja, asetti sen syliinsä, ja heltyen sitä silittelemään suuteli sitä, niinkuin tekevät naiset, joiden sydän tulee liikutetuksi joka tilaisuudessa.
Päivällisen jälkeen sen sijaan, että olisi menty ulos, kuten eilen, vietettiin ilta kolminkesken salongissa.
Kreivitär sanoi yhtäkkiä:
— Meidän täytynee kuitenkin lähteä Parisiin.
Olivier huudahti:
— Oi, älkää puhuko vielä siitä! Te ette tahtoneet lähteä Roncièrestä, kun minä en ollut täällä; minä saavuin ja nyt te ette ajattele mitään muuta, kuin pois livistämistä.
— Mutta, rakas ystäväni, sanoi kreivitär, emmehän voi kuitenkaan asua täällä rajattoman kauan kaikki kolme.
— Eihän ole kysymystäkään rajattoman pitkästä ajasta, vaan muutamista päivistä.
— Kuinka monta kertaa olen oleskellut teidän luonanne kokonaisia viikkoja?
— Niin, kyllä, mutta toisissa olosuhteissa, kun talo oli auki kaikille ihmisille.