— Enpä tiedä, riippuu vaikeuksista. Tulemme kiiruhtamaan jalokivikauppiasta.
Annetten päähän juolahti yhtäkkiä kirvelevä ajatus. — Mutta minähän en voisi sitä käyttää, koska minulla on täysi suru.
Taiteilija oli pujottanut käsivartensa nuoren tytön käsivarren alle, ja vetäen häntä lähelle itseänsä:
— No, sinä säilytät rintaneulan, kunnes suruaikasi loppuu, se ei estä sinua sitä katselemasta.
Niinkuin eilen illallakin, Bertin oli heidän olkapäittensä välillä lujasti kiinni puristuneena ja kahlehdittuna, ja nähdäksensä kohoavan itseänsä kohti heidän siniset samankaltaiset silmänsä, pienine mustine terineen, hän puhui heille vuorotellen kääntäen päätään toisesta toiseen. Kun oli täysi päivänpaiste, niin hän vähemmän sekotti nyt kreivitärtä Annetteen, mutta hän sekoitti yhä enemmän tytärtä siihen muistoon, joka syntyi hänelle uudestaan siitä, mitä äiti oli ollut hänelle. Häntä halutti suudella kumpaakin heistä, toista löytääksensä uudestaan hänen poskiltaan ja niskastaan hiukan sitä ruusun- ja vaaleanväristä viehkeyttä, josta hän ennen oli nauttinut ja jonka hän näki nyt ihmeellisesti uudestaan ilmestyneen, toista, koska hän rakasti häntä yhä ja tunsi hänestä lähtevän voimakkaan kehoituksen uudistaa entinen tapa. Vieläpä hän totesi tällä hetkellä, ja käsitti että hänen jo jonkun aikaa laimentunut kaipuunsa ja hänen rakkautensa kreivittäreen olivat elpyneet uuden eloon heränneen nuoruuden nähdessään.
Annette läksi uudestaan hakemaan kukkia. Olivier ei kutsunut häntä enää takaisin, ikäänkuin hänen käsivartensa läheinen kosketus ja sen jättämän ilon tyydytys olisivat häntä rauhoittaneet, vaan hän seurasi tyttöä kaikissa hänen liikkeissään sillä mielihyvällä, jota tuntee nähdessään olentoja tahi esineitä, jotka kiehtovat silmiämme ja hurmaavat niitä. Kun hän palasi tuoden kimpun, taiteilija hengitti voimakkaammin, hakien, ajattelemattaan, takin hänestä, jotakin hänen hengityksestään, jotakin hänen ihonsa lämmöstä, hänen juoksustaan väräjävästä ilmasta. Hän katseli neitoa ihastuksella niinkuin katsellaan aamuruskoa, niinkuin kuunnellaan musiikkia, mielihyvän vavahduksin, kun tyttö kumartui, nousi uudestaan, kohotti molemmat käsivartensa yhtäaikaa korjatakseen tukkalaitettaan. Ja sitten yhä enemmän, hetki hetkeltä, hän loitsimistaan esiinloitsi taiteilijassa entisyyden! Annettella oli naurunilmauksia, pieniä sieviä eleitä, liikkeitä, jotka synnyttivät Bertinin suussa uudestaan ennen aikaan annettujen ja saatujen suudelmien maun: hän teki kaukaisesta entisyydestä, josta Bertin oli kadottanut tarkan aistimuksen, jotakin haaveillun nykyisyyden kaltaista; hän sekoitti aikakaudet, päivät, sydämensä iät, ja sytyttäen uudestaan kylmenneet tunteet liitti, ilman että taiteilija aavistikaan, menneen ajan tulevaan aikaan, muiston toivoon.
Hän kysyi itseltään, tarkasti tutkien muistonsa pohjia, oliko kreivittärellä täydellisimmässä kukkeudessaan ollut tämä vuohen notkea viehätys, tämä rohkea, oikullinen, vastustamaton viehätys, kuin juoksevan ja hyppivän eläimen sulo. Ei, hän oli ollut kehittyneempi ja vähemmän luonnonraikas. Kaupunginlapsena ja sitten myöskin naisena, joka ei koskaan ollut hengittänyt maaseudun ilmaa ja elänyt ruohokenttien keskuudessa, hän oli tullut kauniiksi seinien sisällä eikä taivaan auringon paisteessa.
Kun he olivat palanneet linnaan, ryhtyi kreivitär kirjoittamaan kirjeitä pienellä matalalla pöydällä, ikkunan komerossa; Annette nousi huoneeseensa, ja maalari läksi uudestaan kävelemään hitain askelin, sikari suussa, kädet selän takana, puiston kiemurtelevia teitä. Mutta hän ei mennyt niin kauaksi, että olisi menettänyt näkyvistä talon valkeaa julkisivua ja suippokärkistä kattoa. Heti kun se oli hävinnyt puu- taikka pensasryhmien taakse, lankesi varjo hänen sydämelleen, aivan kuin pilvi peittää auringon, ja kun se uudestaan näkyi keskeltä vihannuuksia, pysähtyi hän muutamiksi sekunneiksi katsellakseen korkeiden ikkunoiden kahta ääriviivaa. Sitten hän taas alkoi kävellä.
Hän tunsi itsensä rauhattomaksi, mutta tyytyväiseksi. Mihin? Kaikkeen.
Ilma tuntui hänestä puhtaalta, elämä suloiselta sinä päivänä. Hän tunsi uudestaan ruumiissaan pienen pojan keveyttä, halua juosta ja siepata käsillään kiinni keltaisia perhosia, jotka hyppelivät nurmikon yllä, niinkuin ne olisivat ripustetut kimmoavien lankojen päihin. Hän hyräili oopperasäveleitä. Useita kertoja peräkkäin hän toisti Gounodin kuuluisaa lausetta: "salli minun katsella kasvojasi", keksien siinä syvän ja hellän ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.