Kreivitär nukkui huonosti kuumeen ja painajaisten ahdistamana.
Heti herättyänsä, ennenkuin soitti palvelijaa, hän avasi itse ikkunan ja verhot katsellakseen itseänsä peilistä. Hän oli hyvin väsyneen näköinen, silmäluomet paisuneet, hipiä keltainen; ja suru, jota hän sen johdosta tunsi, oli niin voimakas, että häntä halutti ilmoittaa olevansa sairas, jäädä vuoteeseen ja olla näyttäytymättä iltaan saakka.
Sitten yhtäkkiä lähtemisen tarve syntyi hänessä vastustamattomana; hän tahtoi lähteä heti ensimäisellä junalla, jättää tämän kirkkaan paikan, jossa nähtiin liian paljon maaseudun täydessä päivänvalossa murheen ja elämän häviämättömiä väsymyksen merkkejä. Parisissa eletään asuntojen puolivarjossa, joihin raskaat verhot, vieläpä keskellä päivää, eivät päästä tulemaan kuin lievää valoa. Siellä hän tulisi taas ennalleen, tulisi kauniiksi omatessaan tuon kalpeuden, jota tarvitaan tässä himmeässä ja hillityssä valaistuksessa. Silloin Annetten kasvot kulkivat hänen silmiensä ohi punaisina, tukka hiukan epäjärjestyksessä, niin raikkaina, — kun hän pelasi tennistä. Hän käsitti nyt tuon tuntemattoman levottomuuden, josta hänen sielunsa oli kärsinyt. Hän ei ollenkaan kadehtinut tyttärensä kauneutta, ei todellakaan, vaan hän tunsi, hän tunnusti itsellensä ensimäisen kerran, ettei enää pitänyt näyttäytyä hänen rinnallaan kirkkaassa päivänvalossa.
Hän soitti, ja ennenkuin joi teetä, antoi määräykset lähtöä varten, kirjoitti sähkösanomat, tilasipa vielä sähköteitse päivällisenkin kaupungista, teki tilinsä selviksi, jakeli viimeiset käskyt, järjesti kaikki vähemmässä kuin puolessa tunnissa kuumeentapaisen ja kasvavan kärsimättömyyden vallassa.
Kun hän tuli alakertaan, niin Annette ja Olivier, jotka olivat jo edeltäpäin saaneet tietää hänen päätöksestään, tiedustelivat häneltä sitä hämmästyneenä. Sitten nähdessään, ettei hän voinut esittää mitään tarkkaa ja selvää syytä tähän äkilliseen lähtöön, he alkoivat hiukan murista ja osoittivat tyytymättömyyttään aina siihen saakka, kun he erkanivat rautatienasemalla Parisissa.
Kreivitär kysyi ojentaessaan kättänsä jäähyväisiksi maalarille:
— Tahdotteko tulla huomenna päivällisille?
Hän vastasi hiukan äreänä:
— Tietystikin minä tulen. Yhdentekevää muuten, mutta ei ollut kaunista se mitä te teitte. Meillä oli niin hyvä siellä maalla, kaikilla kolmella.