Heti kun kreivitär oli yksin tyttärensä kanssa vaunuissa, jotka veivät hänet kotiinsa, tunsi hän yhtäkkiä itsensä tyyneksi, rauhoittuneeksi, aivan kuin hän olisi läpäissyt kovin pelätyn taudinkohtauksen. Hän hengitti paremmin, hymyili taloille, tunsi jälleen riemuiten koko tämän kaupungin, josta aitoparisilaiset näyttävät kuljettavan tutunomaisia yksityiskohtia silmissään ja sydämessään. Jokainen huomattu puoti herätti hänessä mielikuvan kokonaisesta rivistä samalla bulevardilla toisiaan seuraavia, ja saattoi arvaamaan kauppiaan kasvot, jotka niin usein olivat nähdyt näyteikkunan takaa. Hän tunsi itsensä pelastuneeksi! Mistä? Rauhoittuneeksi! Miksi? Itseensäluottavaksi! Minkä johdosta?
Kun vaunut olivat pysähtyneet ajoportin holviin, nousi hän niistä kevyesti ja astui sisään, niinkuin paetaan portaiden varjoon, sitten salin varjoon ja sitten huoneensa varjoon. Sitten hän jäi seisomaan hetkeksi tyytyväisenä siihen, että oli siellä turvassa, tässä Parisin hämärässä ja epämääräisessä päivänvalossa, joka valaisee tuskin, antaa arvata yhtä paljon kuin nähdä, jossa voidaan näyttää, mitä halutaan ja peittää, mitä tahdotaan; ja harkitsematon muisto loistavasta valosta, jossa kylpi koko maaseutu, säilyi vielä hänessä loppuneen kärsimyksen vaikutelmana. Kun hän meni ruokasaliin päivälliselle, hänen miehensä, joka juuri oli tullut kotiin, suuteli häntä hellästi ja sanoi hymyillen:
— Ah, tiesinpä hyvin minä, että ystävämme Bertin toisi teidät sieltä. Enpä ollutkaan typerä lähettäessäni hänet sinne.
Annette vastasi vakavasti, tuolla erikoisella äänellä, joka hänellä oli aina, silloin kun hän laski leikkiä nauramatta:
— Oi, hänellä oli paljon vaivaa. Äiti ei tahtonut voida tehdä päätöstä.
Kreivitär ei sanonut mitään, hän oli hämillään.
Kun oli kielletty päästämästä ketään sisään, ei sinä iltana ollut vieraita. Seuraavan päivän rouva de Guilleroy vietti kokonaan erilaisissa kauppaliikkeissä valitakseen ja tilatakseen kaikkea, mitä tarvitsi. Hän piti nuoruudestaan, melkein lapsuudestaan saakka noista pitkistä koettelemistilaisuuksista suurien makasiinien peilien edessä. Astuttuaan tällaiseen liikkeeseen, hän tunsi iloitsevansa ajatellessaan kaikkien yksityisseikkojen pikkumaista uudistumista näiden Parisin-elämän kulissien sisässä. Hän rakasti suuresti niiden neitien hameiden kahinaa, jotka kiirehtivät hänen luokseen hänen sisään astuessaan, heidän hymyilyään, heidän tavaran tarjoilemistaan, heidän tiedustelujaan, ja rouva ompelijatar, muotikauppias, tahi kureliivikauppias, oli hänestä tärkeä henkilö, jota hän kohteli taiteilijana tiedustellessaan häneltä neuvoa näissä asioissa. Hän piti vielä erittäin siitä, että nuorten tyttöjen taitavat kädet koskettelivat häntä riisuessaan häneltä vaatteet ja pukiessaan hänet uudestaan ja antaessaan hänen pyöriä hellävaroin viehättävän loistonsa heijastuksen edessä. Se vavahdus, jonka heidän kevyet sormensa aiheuttivat kulkiessaan hänen ihollaan, hänen kaulallaan taikka hiuksillaan, oli hänen hienon naisen elämänsä parhaita ja suloisimpia pikkuherkutteluja.
Sinä päivänä kuitenkin hän tunsi tulevansa tuskallisena astumaan, ilman verhoa ja paljain päin, näiden kaikkien, vilpistelemättömien peilien eteen. Hänen ensimäinen käyntinsä muotikauppiaalla rauhoitti hänet. Ne kolme hattua, jotka hän valitsi, sopivat hänelle ihastuttavasti, sitä hänen ei tarvinnut epäillä, ja kun kauppias oli sanonut hänelle vakaumuksella; "Oi, rouva kreivitär, vaaleaveristen ei pitäisi koskaan jättää surupukua," hän läksi hyvin tyytyväisenä ja astui täynnä itseluottamusta toisten tavaranhankkijoiden luo.
Sitten hän löysi kotoaan häntä tervehtimässä käyneen herttuattaren kirjelipun, jossa ilmoitettiin hänen palaavan illalla; sitten hän kirjoitti kirjeitä; senjälkeen hän haaveili jonkun aikaa hämmästyneenä siitä, että tämä yksinkertainen paikanvaihdos olisi siirtänyt menneisyyteen, joka näytti jo niin kaukaiselta, sen suuren onnettomuuden, joka oli häntä raadellut. Eipä hän edes voinut tulla vakuutetuksi siitä, että hänen paluunsa Roncièrestä olisi tapahtunut vasta eilen, niin suuresti oli hänen sieluntilansa muuttunut hänen Parisiin tulonsa jälkeen, ikäänkuin olisi tämä vähäpätöinen siirtyminen toiseen paikkaan lääkinnyt haavat umpeen.
Bertin saapui päivällisaikaan ja huudahti hänet nähdessään: