Ja Corbellet, joiden käsitys seurasi aina vakaantuneita mielipiteitä, ihmettelivät puolestaan hillitymmällä innolla.
Kreivittären sydän alkoi pusertua kokoon. Se pusertui vähitellen, aivankuin kaikkien näiden ihmisten hämmästyksenhuudahdukset olisivat puristaneet sitä, haavoittaen sitä. Sanomatta mitään hän katseli tytärtään kuvansa vieressä, ja hermostuminen valtasi hänet. Häntä halutti huutaa: "Mutta vaietkaahan toki! tiedänhän hyvin, että hän on näköiseni!"
Illan loppuun saakka hän pysyi alakuloisena, kadottaen uudestaan sen itseluottamuksen, jonka hän oli saavuttanut edellisenä päivänä.
Bertin keskusteli hänen kanssaan, kun ilmoitettiin markiisi Farandal. Maalari, nähdessään hänen astuvan sisään ja lähestyvän talon emäntää, nousi, livahti nojatuolinsa taakse mutisten: "no, niin mainiota! siinähän se nyt on, se suuri tyhmyri," sitten tehtyänsä kierroksen hiipi ovelle ja hävisi.
Otettuansa vastaan äskentulleen tervehdykset kreivitär haki silmillään Olivieria jatkaaksensa hänen kanssaan keskustelua, joka huvitti häntä. Kun hän ei enää nähnyt Bertiniä, kysyi hän:
— Mitä! onko suuri taiteilija lähtenyt? Hänen miehensä vastasi:
— Luulenpa, että on, rakkaani, minä näin hänen juuri poistuvan englantilaiseen tapaan.
Kreivitär hämmästyi, tuumi muutaman hetken, sitten ryhtyi juttelemaan markiisin kanssa.
Läheiset tuttavat vetäytyivät muuten hienotunteisina kohta pois, sillä heille oli avattu vain puoleksi talon ovet, niin pian onnettomuuden jälkeen.
Sitten kun kreivitär taas lepäsi vuoteessaan, ilmestyivät uudestaan kaikki ne tuskat, jotka olivat häntä ahdistaneet maalla. Ne saivat vain hänen käsityksessään yhä selvemmän ja täsmällisemmän muodon; hän tunsi vanhentuneensa.