— Olivier, ystäväni, ainoa ystäväni, rukoilen teitä, sanokaa minulle, että rakastatte häntä. Tiedän sen, tunnen sen kaikesta, mitä te teette, en voi sitä epäillä, menehdyn siitä, mutta tahdon tietää sen teidän suustanne!
Kun taiteilija vastusteli vielä, niin vaipui kreivitär polvilleen hänen jalkojansa vasten. Hänen äänensä korisi.
— Oh! ystäväni, ystäväni, ainoa ystäväni, onko totta, että rakastatte häntä?
Taiteilija huudahti, koettaessaan nostaa häntä ylös:
— Ei ole, ei totisesti ei! Vannon teille, että ei ole totta.
Kreivitär ojensi kätensä hänen suutaan kohti, painoi sormensa sen eteen, sulkeakseen sen, ja sopersi:
— Ooh, älkää valehdelko. Minä kärsin liiaksi! Sitten antaen painua päänsä tämän miehen polville hän alkoi nyyhkyttää.
Bertin ei nähnyt kuin hänen niskansa, suuren joukon vaaleita hiuksia, joihin sekaantui paljon valkeita hiuksia ja hänet valtasi ääretön sääli, ääretön tuska.
Tarttuen täysin kourin tähän runsaaseen tukkaan hän kohotti kreivittären voimakkaasti ylös, kääntäen itseänsä kohti kaksi epätoivoista silmää, joista kyyneleet tipahtelivat. Ja sitten painaen näille vedentäyttämille silmille huulensa kerta toisensa perästä hän toisti:
— Any! Any! rakas, rakas Anyni!