— Sillävälin älkää laiminlyökö minua.
— En, ystävättäreni.
Voimakas tunnepuuska, joka hänellä oli ollut edellisenä iltana nähdessään kreivittären itkevän ja hänen juuri ilmaisemansa aikomus kutsua markiisi oopperaesitykseen, antoi kreivittärelle uudestaan hiukan toivoa.
Se ei kestänyt kauan. Viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun kreivitär jo uudestaan seurasi tämän miehen kasvoilla kiduttavalla ja mustasukkaisella tarkkaavaisuudella kaikkia hänen kärsimyksensä vaiheita. Hän tahtoi tietää ne kaikki, koska hän itsekin kävi kaikkien niiden kärsimysten läpi, jotka hän arvasi taiteilijankin kokevan ja Annetten alituinen läsnäolo muistutti hänelle kaikkina päivän hetkinä hänen ponnistuksiensa voimattomuutta.
Kaikki masensi häntä yhtaikaa, vuodet ja suru. Hänen ennen toimelias, taitava ja nerokas viehättelynsä, joka koko hänen elämänsä aikana oli hankkinut hänelle voiton taistellessaan Bertinistä, oli menettänyt tehonsa tässä yksitoikkoisessa ja aina yhtäläisessä mustassa puvussa, joka korosti hänen kalpeuttaan ja hänen piirteittensä muuttumista, samalla kun se teki hänen lapsensa nuoruuden häikäisevän loistavaksi. Oli jo kaukana tuo aika — joka oikeastaan oli niin läheinen — Annetten Parisiin paluun aika, jolloin hän koetteli ylpeästi hankkia samallaisia pukuja, jotka hänelle olivat silloin eduksi. Nyt hänellä oli hurja halu kiskaista päältään nuo kuolonvaatteet, jotka rumensivat ja piinasivat häntä.
Jos hän olisi voinut käyttää palvelukseensa kaikki hienot kaunistelukeinot, jos hän olisi voinut valita hienovivahteisia kankaita, hänen hipiänsä kanssa yhteensointuvia, jotka olisivat antaneet hänen lakastuvalle viehätykselleen huolellisesti harkitun voiman, yhtä kiehtovan, kuin hänen tyttärensä eloton sulo, niin olisi hän osannut epäilemättä pysyä vielä yhä hurmaavampana.
Hän tiesi niin hyvin, mitenkä tehokkaasti vaikuttivat kiihdyttävät iltapuvut, pehmeät, aistilliset aamupuvut, hämilleen saattavat kotipuvut, joita varattiin aamiaisia varten lähimpien ystävien kanssa ja jotka suovat naiselle aina puolipäivään saakka jonkinlaisen ylösnousun tunnun, jätetyn vuoteen ja hajuvedestä tuoksuvan makuuhuoneen aineellisen ja lämpimän vaikutelman!
Mutta mitä voi hän yrittää näissä hautajaisvaatteissa, tässä pakko työläisen puvussa, joka peittäisi häntä kokonaisen vuoden. Koko vuoden! Hän jäisi vangituksi tähän mustaan verhoon, toimettomaksi ja voitetuksi. Yhden vuoden aikana hän tuntisi vanhenevansa päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta tässä mustan harsovaatteen kotelossaan. Mikä hänestä tulisi, jos hänen sairas ruumisparkansa yhä muuttumistaan muuttuisi näin hänen sielunsa tuskien jatkuessa?
Nämä ajatukset eivät enää jättäneet häntä, ne pilasivat häneltä kaiken, mistä hän olisi nauttinut, ne muuttivat suruksi kaiken, mistä hän olisi ollut iloinen, ne eivät jättäneet hänelle enää yhtään eheätä nautintoa, ei tyytyväisyyttä eikä iloa. Lakkaamatta värähteli hänessä tuskastunut tarve pudistaa harteiltaan tämä kurjuuden taakka, joka häntä lannisti, sillä ilman tätä ärsyttävää ahdistusta, hän olisi ollut niin onnellinen vielä, niin reipas ja hyvinvoipa! Hän tunsi omaavansa eloisan ja pirteän mielen, yhä nuoren sydämen ja olennon hehkun, joka alkaa elää, kyllästymättömän onnenhalun, vieläpä ahnaamman kuin ennen muinoin, ja kalvavan rakkauden tarpeen.
Ja kas nyt, kaikki se, mikä oli hyvää, kaikki mikä oli suloista, ihanaa, runollista, mikä kaunistaa ja tekee elämämme rakkaaksi, se hävisi hänestä, koska hän oli vanhentunut! Kaikki oli lopussa! Hän huomasi kuitenkin itsessään vielä nuoren tytön helliä tunteita ja nuoren naisen intohimoisia tunnepurkauksia. Ei mikään ollut hänessä vanhentunut muu kuin hänen ruumiinsa, tuo kurja iho, tuo luiden peite, vähitellen haalistunut ja kulunut huonekalun puuosia verhoava verka. Tämä alituisen heikkenemisen ajatteleminen oli niin kiintynyt häneen, että se oli tullut melkein ruumiilliseksi kivuksi. Piintynyt päähänpisto oli synnyttänyt orvaskeden vanhenemisen aistimuksen, jatkuvan ja tajuttavan, aivan kuin kylmän ja lämmön aistimukset. Hän luuli todellakin tuntevansa aivan kuin epämääräistä syyhyä, ryppyjen vitkallista kehittymistä hänen otsallaan, poskien ja kurkun kudoksien veltostumista ja kaikkien niiden lukemattomien pikkupiirteiden lisääntymistä, jotka rypistävät väsynyttä ihoa. Aivan kuin hivuttavan taudin valtaan joutunut olento, jota alituinen kutku pakottaa raapimaan itseänsä, kreivitär huomatessaan ja pelätessään tätä kiitävän ajan hirvittävää ja hiljaista hävitystyötä sai mieleensä vastustamattoman tarpeen todeta sen peileistä. Ne kutsuivat häntä, ne houkuttelivat häntä, ne pakoittivat häntä tulemaan silmät jännittyneinä näkemään, uudestaan näkemään ja lakkaamatta uudestaan tuntemaan, koskemaan sormellaan, aivan kuin paremmin tullaksensa vakuutetuksi asiasta, tätä vuosien aiheuttamaa katoamatonta kulutusta. Alussa se oli vain aika-ajoittainen ajatus, joka ilmestyi joka kerta kun hän huomasi, joko kotonaan taikka muualla, tuon pelottavan lasin kiiltävän pinnan. Hän pysähtyi katukäytäville katsellakseen itseänsä puotien näyteikkunoista, hän oli kuin yhdellä kädellä kiinnitetty kaikkiin niihin lasilevyihin, joilla kauppiaat koristavat puotien julkisivuja. Tämä tuli taudiksi, kiduttavaksi vaivaksi. Hän kantoi taskussaan sievää, norsunluista riisijauherasiaa, pähkinänsuuruista, jonka kannen sisäpuoleen kätkeytyi pienenpieni peili, ja usein kävellessään hän piti sitä kädessään ja kohotti sitä silmiinsä päin.