Kun hän istuutui lukemaan tai kirjoittamaan gobeliinisalongissaan, hänen ajatuksensa, jota hetkeksi oli kiinnittänyt tämä uusi askartelu, palasi kohta takaisin tähän ahdistavaan vaivaan. Hän taisteli vastaan, koetteli suunnata ajatuksensa muualle, saada muita ajatuksia, jatkaa työtänsä. Se oli turhaa, tämä ärsyttävä halu kiusasi häntä, ja kohta hänen kätensä jätti kirjan tahi kynän ja ojentautui vastustamattomin liikkein pientä peiliä kohti, jossa oli vanhasta hopeasta tehty varsi ja joka aina oli hänen kirjoituspöydällään. Tuossa soikeassa ja korkokuvilla koristetussa kehyksessä esiintyivät hänen koko kasvonsa kuin entisajan kasvot, kuin viime vuosisadan muotokuva, kuin ennen aikaan tai muinoin raikasvärisenä ollut pastellimaalaus, jonka aurinko oli himmentänyt. Sitten pitkän aikaa katseltuaan itseänsä hän asetti takaisin, väsynein liikkein, tuon pienen esineen pöydälle ja ponnisti voimiansa ryhtyäkseen uudestaan työhön, mutta hän ei ollut lukenut kuin pari sivua tai kirjoittanut parikymmentä riviä, kun katselemisen tarve syntyi hänessä uudestaan voittamattomana ja kiduttavana; ja hän ojensi uudestaan käsivartensa tarttuakseen jälleen peiliin.
Tähän pieneen kiihoittavaan esineeseen oli hän nyt niin kiintynyt, ettei käsi voinut enää sitä jättää, hän käytti sitä joka hetki ottaessaan vastaan ystäviään, ja hermostui siihen määrin, että huudahti, vihasi sitä kuin elävää olentoa käännellen sitä käsissään.
Eräänä päivänä tuskastuneena tähän taisteluun itsensä ja tuon lasipalasen välillä, hän heitti sen seinään, jotta se halkesi ja meni kappaleiksi.
Mutta jonkun ajan kuluttua hänen miehensä, joka oli korjauttanut sen, antoi sen hänelle takaisin, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Hänen täytyi ottaa se, kiittää ja alistua taas säilyttämään sitä.
Joka ilta ja joka aamu huoneeseen sulkeutuneena ollessaan hän alkoi uudestaan tahtomattaan tätä hirvittävän ja hiljalleen tapahtuvan hävityksen pikkumaisen tarkkaa ja kärsivällistä tutkimista.
Nukkumaan mentyään ei hän saanut unta, sytytti kynttilän ja loikoili silmät auki ajatellen, että unettomuudet ja murhe jouduttaisivat parantumattomasti kiitävän ajan hirvittävää työtä. Hän kuunteli yön äänettömyydessä kellon heilurin liikkeitä, joka näytti tikutuksellaan lausuvan yksitoikkoista ja säännöllistä: "Se kiitää, se kiitää, se kiitää," ja hänen sydäntänsä puristi sellainen kipu, että hän peittäen lakanalla suunsa huokaili epätoivosta.
Ennen aikaan hän, niinkuin kaikki ihmiset, tunsi vuosien vierivän ja niiden tuovan mukanansa muutoksia. Niinkuin kaikki, oli hänkin itseksensä ajatellut joka talvi joka kevät ja joka kesä: "Olen paljon muuttunut viime vuodesta." Mutta kun hän aina oli kaunis, vaikka tämän kauneus oli vähän erilainen, niin ei se häntä huolestuttanut. Nyt yhtäkkiä sen sijaan, että olisi rauhallisesti todennut vuodenaikojen vitkallisen kulun, hän oivalsi ja käsitti hetkien kauhean nopean kiidon. Hänelle oli äkillisesti selvennyt tuo ajan ohi livahtaminen, tuo huomaamaton hetkien häipyminen, joka saattaa suunniltaan sitä ajatellessa, tuo loppumaton, lyhyiden, kiirehtivien sekuntien loppumaton ohirientäminen, joka nakertaa ihmisten ruumista ja elämää.
Näiden onnettomien öiden jälkeen hän kyllä vaipui rauhallisempiin, pitkiin unenhorroksiin lämpimien lakanoiden keskellä, kun hänen kamarineitonsa aamuisin oli avannut ikkunaverhot ja sytyttänyt tulen loimuamaan pesään. Hän pysyi väsyneenä, uneliaana, olematta hereillä tai nukuksissa, ajatuksen horteessa, joka synnytti hänessä vaistomaisen ja hänen käsityksensä mukaan sallimuksen määräämän toivon, josta hankkivat valoa ja elonvoimaa viimeisiin päiviinsä saakka ihmisten sydän ja hymyily.
Joka aamu nyt, heti vuoteesta noustuansa, hän tunsi itsensä valtaavan voimakkaan halun rukoilla Jumalaa, saada häneltä hiukan lievitystä ja lohdutusta.
Hän polvistui silloin suuren tammisen Kristuksen kuvan eteen, jonka Olivier oli lahjoittanut ja joka oli taiteilijan sattumalta löytämä harvinainen taideteos; huulet suljettuina, rukoillen tuolla sielun äänellä, jolla ihminen puhuu itsellensä, hän kohotti jumalalliselle marttyyrille tuskallisen avunpyyntönsä. Hurmaantuneena kuulluksi ja autetuksi tulemisen tarpeesta, yksinkertaisena surussaan, niinkuin kaikki rukoilevat uskovaiset, hän ei voinut epäillä, ettei Jumala häntä kuulisi, ettei hän kiinnittäisi huomiota hänen pyyntöönsä ja ettei häntä liikuttaisi hänen vaivansa. Hän ei pyytänyt Jumalaa tekemään hänelle, mitä hän ei koskaan ollut tehnyt kenellekään, nimittäin antamaan hänen säilyttää kuolemaansa saakka viehätyksensä, viehkeytensä ja sulonsa, hän pyysi häneltä ainoastaan lepoa ja lykkäysaikaa. Täytyihän hänen vanheta, täytyihän hänenkin kuolla! Mutta miksi niin nopeasti? Naiset pysyvät kauan kauniina! Eikö Jumala voinut hänelle suoda sen suosion, että hän olisi yksi noista? Kuinka hyvä hän olisi silloin. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, jos Jumala jättäisi hänelle vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi vielä sen jäännöksen viehätysvoimaa, jota hän tarvitsi miellyttääkseen!