Esitettäisiin "Faust".
Musadieu kertoi juttuja tämän teoksen ensimäisestä esityksestä Theater-Lyriquessä, silloisesta puolimenestyksestä ensimäisinä iltoina, joita seurasi loistava riemuvoitto, ensi esitysten näyttelijöistä, heidän tavastaan laulaa joka kappale. Annette, puoleksi kääntyneenä häneen päin kuunteli sillä ahnaalla ja nuorella uteliaisuudella, jolla suhtautui koko maailmaan, ja aika-ajoittain hän loi sulhaseensa, joka muutamien päivien perästä tulisi hänen mieheksensä, lempeä uhkuvan katseen. Hän rakasti tätä nyt niinkuin rakastavat yksinkertaiset sydämet, se on hän rakasti markiisissa tulevan ajan toiveitaan. Elämän ensimmäisten juhlien päihtymys ja hehkuva onnellisenaolemisen tarve, saivat hänet vavahtamaan ilosta ja odotuksesta.
Ja Olivier, joka näki kaikki, joka tiesi kaikki, joka oli laskeutunut kaikki salaisen, voimattoman ja mustasukkaisen rakkauden asteet, aina inhimillisen kärsimyksen tulilieteen saakka, jossa ihmissydän tuntuu palaa räiskyvän kuin liha hiilillä, seisoi aition taustassa suunnaten kumpaankin heistä kuolemaantuomitun katseita.
Kolme pientä iskua kuului, ja yhtäkkiä, orkesterin johtajan naputtaessa hiljalleen jousellaan nuottitelineeseen, pysähtyivät äkkiä kaikki liikkumiset, yskä ja mumina; sitten lyhyen ja täydellisen hiljaisuuden jälkeen kohosivat ensimmäiset johdannon tahdit, täyttivät salin, musiikin näkymättömin ja vastustamattomin mysteerioin, jotka leviävät läpi ruumiiden, hurmaavat hermot ja mielet runollisella ja aineellisella huumeella sekoittaen kirkkaaseen ilmaan, jota hengitetään, sointuvan aallon, jota kuunnellaan.
Olivier istui aition takatuulilla tuskallisen liikutuksen vallassa, aivan kuin nämä soinnut olisivat koskettaneet hänen sydämensä haavoja.
Mutta esiripun kohottua, hän nousi uudestaan seisomaan ja näki näyttämöllä esitettävän alkemistin työhuonetta sekä tohtori Faustin siellä mietiskelemässä.
Jo parikymmentä kertaa hän oli kuullut tämän oopperan, jonka hän tunsi melkein ulkoa, ja hänen tarkkaavaisuutensa jätti kohta kappaleen sekä kiintyi saliin. Hän ei nähnyt siitä kuin pienen nurkan sen näyttämön kehyksen takaa, joka peitti hänen aitionsa, mutta tämä nurkka, joka ulottui aina permannolta paratiisiin, näytti hänelle kokonaisen ryhmän yleisöä, jossa hän tunsi monta päätä. Orkesterin läheisyydessä valkearusettisia herroja, jotka istuivat rivissä toistensa vieressä ja näyttivät kokoelmalta tuttavallisia kasvoja, — maailmanmiehiä, taiteilijoita, sanomalehtimiehiä, — kaikkia niitä herrasmiehiä, jotka eivät koskaan olleet poissa sieltä, mihin koko hienosto menee. Parvekeaitioissa hän nimitti itsekseen ja merkitsi mielessään huomatut naiset. Kreivitär Lochrist, eräässä etunäyttämöaitiossa oli todellakin ihastuttava, samalla kun vähän kauempana muudan äsken naimisiin mennyt markiisitar d'Ebelin sai jo kiikarit kohoamaan aitiotansa kohti. "Kaunis alku," sanoi itsekseen Bertin.
Kuunneltiin erittäin tarkkaavaisesti ilmeisen myötätuntoisesti tenori
Montroséta, joka lauloi valituksia elämästä.
Olivier ajatteli: "Miten mainiota lorua! Kas tuolla on Faust, tuo salaperäinen ja ylevä Faust, joka laulaa kauheata kaiken inhoa ja mitättömyyttä, ja tämä ihmisjoukko kysyy itsekseen levottomasti, onko Montrosén ääni muuttunut." — Sitten hän kuunteli niinkuin toisetkin, ja libreton jokapäiväisten sanojen, takaa, musiikin läpi, joka herätti sielun pohjassa syviä sisäisiä havaintoja, hänelle selvisi jollain tavalla, mitenkä Goethe oli kuvitellut Faustin sydämen.
Hän oli ennen aikaan lukenut tämän runoelman, jonka hän arvosteli hyvin kauniiksi, ilman että se häntä olisi suuresti liikuttanut, ja nyt yhtäkkiä hän aavisti sen pohjattoman syvyyden, sillä hänestä tuntui, että, sinä iltana, hän itse tuli Faustiksi.