He kulkivat nyt Malesherbesin bulevardia. Kun he sivuuttivat Guilleroyn talon, kohotti maalari silmänsä. Hän näki ikkunaverhojen raosta, että huoneet olivat valaistuja. Hänessä heräsi epäluulo, että herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat ehkä kutsutut juomaan kupin teetä. Ja raivo närkästytti häntä ja aiheutti hänelle taas kovaa kärsimystä.
Hän kulki yhä Musadieun käsipuoleen lujasti kiinni pusertuneena, vilkastutti toisinaan vastaväitteellään tämän mielipiteitä nuoresta tulevasta markiisittaresta. Tämä jokapäiväinen ääni, joka puhui tytöstä, sai hänen kuvansa väikkymään yössä heidän ympärillään.
Kun he olivat saapuneet de Villiersin kadulle, maalarin oven eteen, kysyi Bertin: — Astutteko sisään? — En kiitos, on myöhäistä, menen nukkumaan.
— No, tulkaa nyt puoleksi tunniksi, juttelemme vielä hiukan.
— En. Todellakaan en. On liian myöhäistä.
Ajatus saada jäädä yksin niiden iskujen jälkeen, joita hän oli kestänyt, täytti Olivierin sielun kauhulla. Kun hänellä oli joku mukanaan, niin pitäisi hän sen myöskin.
— Tulkaahan, minä annan teidän valita harjoitelman, jonka olen tahtonut jo kauan tarjota teille.
Musadieu, joka tiesi, että maalarit eivät aina ole anteliaalla tuulella, ja että lupauksia muistetaan vain hiukan aikaa, otti tilaisuudesta vaarin. Kaunotaiteidentarkastajana hän omisti taidekokoelman, joka oli valikoitu taitavasti.
— Seuraan teitä, sanoi hän.
He astuivat sisään.