Kamaripalvelija, joka herätettiin, toi grogit; ja keskustelu kulkea kituutti jonkun aikaa kosketellen maalausta. Bertin näytti harjoitelmiaan pyytäen Musadieuta ottamaan sen, mikä häntä enimmän miellyttäisi; Musadieu epäröi, sillä häntä hämmensi kaasun valo, joka saattoi hänet erehtymään värisävyistä. Lopulta hän valitsi ryhmän pikku tyttöjä, jotka hyppivät nuoraa katukäytävällä; ja melkein heti paikalla hän tahtoi lähteä tiehensä vieden lahjan.
— Minä annan sen toimittaa teille, sanoi maalari.
— Ei, minä otan mieluummin sen mukaani ihaillakseni sitä tänä iltana ennen maatamenoani.
Ei mikään voinut häntä pidättää, ja Olivier Bertin tapasi itsensä taas vielä kerran yksinään asunnossaan, tuossa muistojensa ja tuskallisen levottomuutensa vankilassa.
Kun palvelija astui seuraavana aamuna huoneeseen tuoden teetä ja sanomalehden, löysi hän isäntänsä istumassa vuoteessaan niin kalpeana, että häntä pelotti.
— Onko herra pahoinvoipa? sanoi hän.
— Ei se ole mitään vaarallista, vähän päänkipua.
— Eikö herra tahdo, että menen hakemaan jotakin.
— En. Minkälainen ilma on?
— Sataa vettä, herra.