— Ensimmäisellä, yläpäässä, otsikolla: "Nykyaikaista maalaustaidetta" ja edustaja lakkasi kummastelemasta:
— Aivan oikein, minä en vaan lukenut sitä, koska oli kysymys maalaustaiteesta.
Hymyiltiin, sillä kaikki tiesivät, että ulkopuolella politiikkaa ja maanviljelystä herra de Guilleroy ei ollut huvitettu paljon mistään.
Sitten keskustelu läksi liitelemään toisiin aiheisiin, kunnes mentiin salonkiin juomaan kahvia.
Kreivitär ei kuullut, vastasi tuskin, kokonaan huolestuneena siitä, mitä Olivier mahtoi tehdä. Missä hän oli? Missä oli syönyt päivällistä! Missä hän laahasikaan tällä hetkellä parantumatonta sydäntään! Hän tunsi nyt kirvelevää katumusta sen johdosta, että oli päästänyt hänet menemään, ettei ollut pitänyt häntä luonaan; ja hän arvasi hänen irtolaisena kuljeskelevan pitkin katuja, niin surullisena, yksinäisenä paeten murheensa taakkaa.
Aina herttuattaren ja hänen veljenpoikansa lähtöhetkeen saakka hän ei puhunut enää mitään epämääräisten ja taikauskoisten aavistusten ahdistamana, sitten hän meni vuoteeseensa, lepäili siinä silmät auki pimeässä ajatellen häntä! Hyvin pitkä aika oli kulunut, kun hän kuuli talon ovikellon soivan. Hän hätkähti, istuutui, kuunteli. Toisen kerran väräjävä soitto kaikui yössä.
Hän hyppäsi vuoteestaan ja painoi kaikin voimin sähkökelloa, jonka piti herättää hänen kamarineitonsa. Sitten kynttilä kädessä hän juoksi eteiseen.
Oven läpi hän kysyi:
— Kuka siellä? Tuntematon ääni vastasi:
— Täällä olisi kirje.