Hurjana, hätäisin liikkein hän heitti ylleen, kiinnitti hakaset, soljet, solmi ja sitoi miten sattui vaatteensa, sitten peilin edessä kohotti päälaelle hiuksensa miten sormista läksi, katsellen, ajattelematta tällä kertaa sitä, kalpeita kasvojansa ja hurjana tuijottavia silmiään.
Saatuaan vaipan harteilleen, hän syöksyi miehensä huoneustoon; tämä ei ollut vielä valmiina. Kreivitär laahasi hänet mukanaan.
— Lähtekäämme, sanoi hän, ajatelkaahan toki, hän voi kuolla.
Kreivi, joka oli suunniltaan, seurasi häntä kompastellen, hapuroiden jaloillaan pimeissä rapuissa, koettaen eroittaa portaita, ettei putoaisi.
Lyhyt matka taiteilijan asuntoon ajettiin äänettöminä. Kreivitär vapisi niin kovasti, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän näki vaunun ovesta sateenverhoamien kaasulamppujen kiitävän ohi. Katukäytävät kiilsivät, bulevardi oli autio, yö synkkä. He huomasivat, saapuessaan perille, maalarin oven jääneen auki ja ovenvartijan asunnon valaistuksi ja tyhjäksi.
Portaiden yläpäässä, tohtori de Rivil, pieni, harmahtava, lyhyt, pyöreä, hyvin siisti, hyvin kohtelias, tuli heitä vastaan. Hän tervehti erittäin kohteliaasti kreivitärtä, sitten ojensi kätensä kreiville.
Kreivitär kysyi häneltä huohottaen, aivankuin portaiden nouseminen olisi tyhjentänyt ilman hänen kurkustaan:
— No, tohtori?
— Niin, rouva, kreivitär, toivon, että se on vähemmän vakava, kuin olin luullut ensi hetkellä.
Kreivitär huudahti: