— Mutta mihin te menitte?
— En muista enää. Kuljin vaan eteenpäin.
Vaikeroiva huokaus, jota ei enää voinut pidättää, pääsi kreivittären huulilta; sitten hetkisen huohotettuaan, jolloin häneltä muutaman sekunnin ajan hengitys tuntui salpautuvan, hän veti nenäliinan taskustaan, peitti sillä silmänsä ja alkoi hirveästi itkeä.
Hän tiesi, hän arvasi! Jotakin sietämätöntä, masentavaa laskeutui nyt juuri hänen sydämelleen: omantunnontuskat siitä, ettei ollut säilyttänyt Olivieria luonaan, että oli ajanut hänet ulos, heittänyt kadulle, jossa hän oli joutunut murheensa hämmentämänä näiden ajoneuvojen alle.
Bertin sanoi hänelle sillä soinnuttomalla äänellä, joka hänellä nyt oli:
— Älkää itkekö, se raatelee minua.
Tavattomalla tahdonponnistuksella kreivitär lakkasi nyyhkyttämästä, paljasti silmänsä, suuntasi ne häneen aivan suurina, rypistämättä hituistakaan kasvojaan, joilla kyyneleet yhä verkalleen valuivat.
He katselivat toisiaan liikkumattomina molemmat, kädet yhdistettyinä vuodeliinalla. He katselivat toisiaan tietämättä enää, että siellä oli muita ihmisiä, ja heidän katseensa siirsi sydämestä toiseen yli-inhimillistä tunnetta.
Heidän molempien mielessä heräsi nopeasti, mykkinä ja kaameina kaikki heidän entiset muistonsa, koko heidän lempensä, joka myöskin oli murskautunut, kaikki se, mitä he olivat tunteneet yhdessä, kaikki se, mikä oli yhdistänyt ja liittänyt heitä tässä elämässä toisiinsa siinä hurmiossa, joka heidät antoi toinen toisilleen.
He katselivat toisiaan, ja toisilleen puhumisen tarve, tarve saada kuulla noita tuhansia heille läheisiä ja surullisia asioita, joita heillä oli vielä toisilleen sanottava, kohosi heidän huulilleen vastustamatta. Kreivitär tunsi, että hänen täytyy mistä hinnasta tahansa saada poistetuksi nuo kaksi miestä, jotka olivat hänen takanaan, että hänen täytyi keksiä keino, juoni, ajatus, hänen, joka oli neuvokas nainen. Ja hän alkoi ajatella silmät kiinnitettynä Olivieriin.