Kreivitär kääntyi ja tämän loimuavan liekin valossa hän huomasi ystävänsä kumartuneena sängyssä, silmät hurjasti tuijottaen vuoteen reunalla.
Sairas kysyi:
— Onko kaikki siinä?
— Kyllä on kaikki.
Mutta ennenkuin kreivitär palasi hänen luokseen, hän loi tähän hävitykseen viimeisen katseen, ja paperijoukon pinnalla, joka jo puoleksi oli palanut ja joka käpristyi ja tuli mustaksi, hän näki virtaavan jotakin punaista. Olisi luullut, että se oli veren pisara. Ne näyttivät tulevan itse kirjeiden sydämestä, jokaisesta kirjeestä niinkuin haavasta, ja ne liukuivat hiljalleen liekkiä kohti jättäen purppuraisen jäljen.
Kreivitär tunsi sielussaan aivankuin olisi kauhistunut jotakin yliluonnollista, ja hän peräytyi aivankuin olisi nähnyt tapettavan jotakuta, sitten hän ymmärsi yhtäkkiä, että hän oli nähnyt vain sinettien sulavan lakan.
Silloin hän kääntyi uudestaan haavoittuneen puoleen ja kohottaen hiljaisesti hänen päätään, asetti sen varovaisesti keskelle tyynyä. Mutta sairas oli liikahtanut ja tuskat lisääntyivät. Hän läähätti nyt, ja kasvot kovien kärsimysten kouristamina hän ei näyttänyt enää tietävän, että hän voisi sanoa vielä jonkun sanan. Kreivitär kysyi vihdoin:
— Te kärsitte kovasti? Sairas ei vastannut mitään.
Kreivitär kumartui hänen puoleensa ja asetti yhden sormen hänen otsalleen pakoittaakseen hänen katsomaan. Bertin avasikin todella silmänsä, mielettömän näköiset, älyttömät silmänsä.
Kreivitär toisti kauhistuneena: