— Any, minä rukoilen teitä. Jollette tee sitä, niin te tulette huolestuttamaan minua, hermostuttamaan ja raivostuttamaan minua. Ajatelkaa, että ne voisivat joutua kenenkä tahansa käsiin, jonkun notaarion, jonkun palvelijan taikka vaikkapa teidän miehenne. Minä en tahdo sitä.
Kreivitär nousi, epäröi vielä ja toisti:
— Ei, se on liian kovaa, se on liian julmaa. Minusta tuntuu, että te käskette minun polttamaan meidän sydämemme.
Sairas rukoili, kasvot yhä tuskan vääntäminä.
Nähdessään hänet noin kärsivänä, kreivitär alistui ja meni pöydän luo. Avatessaan laatikon hän huomasi sen olevan reunoja myöten täynnä kirjeitä, jotka paksuna joukkona olivat kasaantuneet toinen toisensa päälle; ja hän tunsi kaikilla kuorilla ne kaksi osoitteen riviä, jotka hän ennen oli niin usein kirjoittanut. Hän tunsi ne, nuo kaksi riviä — miehen nimi ja kadun nimi — yhtä hyvin kuin oman nimensä, yhtä hyvin kuin voidaan tuntea ne muutamat sanat, jotka ovat edustaneet elämässämme kaikkea toivoa ja kaikkea onnea. Hän katseli niitä, noita pieniä, neliönmuotoisia esineitä, jotka sisälsivät kaikki, mitä hän oli voinut sanoa rakkaudesta, kaikki, mitä hän oli voinut saada irti itsestään rakkautta antaakseen hänelle, kirjoittamalla hiukan musteella valkealle paperille.
Sairas oli koettanut kääntää päätään pieluksella nähdäkseen kreivittären ja hän sanoi vielä kerran:
— Polttakaa ne hyvin nopeasti.
Silloin kreivitär otti niitä kaksi kourallista ja piti ne jonkun hetken käsissään. Se tuntui hänestä raskaalta, tuskalliselta, sekä elävältä että kuolleelta, sillä niin paljon oli siinä erilaisia asioita, tällä hetkellä loppuneita, niin suloisia, tunnettuja ja haaveiltuja. Se oli hänen sielunsa sielua, hänen sydämensä sydäntä, hänen rakastamansa olennon sisintä ydintä, jota hän juuri piti kädessään; ja hän muisti millä hurmiolla hän oli töherrellyt niistä joitakuita, miten haltioituneena, miten täynnä huumaavaa halua elää, jumaloida jotakin, ja sanoa se. Olivier toisti:
— Polttakaa ne, polttakaa ne, Any! Molempien käsiensä liikkeellä kreivitär heitti pesään nuo kaksi paperipakettia, jotka hajaantuivat pudotessaan puiden päälle. Sitten hän tempasi toisia kirjeitä kirjoituspöydän laatikosta ja heitti ne päälle, sitten vielä toisia, nopein liikkein, kumartuen ja taas nousten ripeästi pian lopettaakseen tämän inhoittavan tehtävän.
Kun uuni oli täynnä ja laatikko tyhjä, jäi hän seisomaan odottaen ja katsellen melkein tukehtunutta liekkiä, joka alkoi kiivetä kirjekuorivuoren molemmille syrjille. Se hyökkäsi niiden kimppuun sivuilta, kalvoi niiden kulmat, juoksi paperin reunoja pitkin, sammui, yltyi uudestaan, suureni. Kohta oli koko valkean pyramiidin ympärillä kirkas, voimakas tulivyö, joka täytti huoneen valolla ja tämä valo, joka valaisi tämän seisovan naisen ja makaavan miehen, se oli heidän palava rakkautensa, se oli heidän rakkautensa, joka muuttui tuhkaksi.