Ja taiteilija selitti hänelle vakavan leikillisessä äänilajissa koko tautinsa kehityksen, koko syntyvän ja kasvavan hellyyden sisäisen, jatkuvan ja sydäntä vellovan vaivan. Hän esitteli sielunsa liikkeet pikkumaisen tarkasti, tunti tunnilta, aina heidän eroamisestaan asti edellisenä päivänä, luentoja pitävän opettajan keveäniloisella tavalla; kreivitär kuunteli huvitettuna, hiukan liikutettuna ja levottomana tätä tarinaa, aivankuin lukua kirjasta, jonka sankarittarena hän oli. Kun Bertin oli luetellut kohteliaasti ja luontevasti kaikki huolet, joiden uhrina hän oli, hänen äänensä aika ajoittain alkoi väristä ilmaistessaan sanoin tai vain äänenvaihteluin hänen sydämensä kärsimyksiä.
Ja yhä kreivitär kyseli häneltä, värähdellen uteliaisuudesta, silmät häneen kiinnitettyinä, korva halukkaana kuulemaan näitä asioita, jotka tosin hiukan tekivät levottomaksi, mutta joita oli ihanaa kuunnella.
Toisinaan Bertin tullessaan hänen luokseen oikaistakseen asentoa, tarttui hänen käteensä ja yritti sitä suudella. Nopsalla liikkeellä kreivitär tempasi sormensa hänen huuliltaan ja rypistäen vähän kulmakarvojaan sanoi:
— Kas niin, työskennelkää.
Taiteilija ryhtyi taas työhön, mutta tuskin viisi minuuttia oli kulunut, kun rouva de Guilleroy teki hänelle kysymyksen johtaakseen hänet taitavasti takaisin siihen ainoaan aineeseen, joka kiinnitti heidän molempien mieliä.
Sydämessään tunsi kreivitär nyt syntyvän pelkoja. Hän tahtoi kyllä olla rakastettu, mutta ei liiaksi. Varmana siitä, ettei hän itse tulisi viekoitelluksi menemään liian kauas, hän pelkäsi antaa Bertininkään tässä seikkailussa tehdä sitä, sillä silloin hän menettäisi tämän, koska olisi pakoitettu saattamaan hänet epätoivoon oltuaan häntä rohkaisevinaan. Jos hänen kuitenkin olisi täytynyt luopua tästä hellästä ja sirosanoin tulkitusta ystävyydestä, tästä yhä vuolaasti virtaavasta keskustelusta, joka vieritti esiin lemmenhiukkasia kuin kultahietaa täynnä oleva puro kultajyviä, olisi se koskenut häneen yhtä kipeästi kuin jos häntä olisi raadeltu.
Kun hän lähti kotoaan mennäkseen maalarin ateljeehen, täytti hänet ilonailahdus, voimakas ja lämmin, ja se teki hänet keveäksi ja hilpeäksi. Kun hän tarttui kädellään Olivier'n asunnon ovikelloon, sykki hänen sydämensä kärsimättömyydestä, ja portaiden matto oli pehmein mitä hänen jalkansa koskaan olivat koskettaneet.
Mutta ennen pitkää Bertin tuli synkäksi, vähän hermostuneeksi, usein ärtyisäksi. Hän osasi kyllä kohta hillitä kärsimättömyyskohtauksiansa, mutta ne uudistuivat yhä useammin.
Eräänä päivänä kreivittären juuri astuttua huoneeseen, Bertin istuutui hänen viereensä sen sijaan, että olisi ryhtynyt maalaamaan ja sanoi hänelle:
— Hyvä rouva, ette voi enää olla tietämättä, ettei se ole mitään pilaa, ja että rakastan teitä mielettömästi.