Hämillään näistä alkusanoista ja nähdessään pelätyn ratkaisun lähestyvän, kreivitär koetti pysähdyttää häntä, mutta taiteilija ei kuunnellut enää. Tunnetulva purkautui hänen täyttyneestä sydämestään, ja rouva de Guilleroyn täytyi kuunnella häntä kalpeana, vapisevana, tuskaisena. Bertin puhui kauan, pyytämättä mitään, hellästi, kaihomielisesti, epätoivoisen alistuvasti; kreivitär antoi hänen tarttua käsiinsä ja pitää ne omissaan. Taiteilija oli polvistunut rouva de Guilleroyn huomaamatta, ja haltioitunein katsein hän rukoili tätä säästämään häntä kärsimyksiltä. Miltä kärsimyksiltä? Kreivitär ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, kauhean tuskan tylsyttämänä, nähdessään Bertinin kärsivän, ja tämä tuska oli melkein onnea. Äkkiä hän näki kyyneliä Bertinin silmissä ja tuli siitä niin liikutetuksi, että sanoi: "Oi!" valmiina suutelemaan häntä niinkuin suudellaan itkeviä lapsia. Taiteilija toisti hyvin hiljaisella äänellä: "Näettekö, minä kärsin liiaksi," ja yhtäkkiä tämä toisen tuska voitti kreivittären, kyyneleet tarttuivat häneen, hän alkoi nyyhkyttää, hermot lamautuneina, käsivarret vapisevina, valmiina aukenemaan.
Kun kreivitär yhtäkkiä tunsi Bertinin sulkevan hänet syliinsä ja intohimoisesti suutelevan häntä huulille, tahtoi hän huutaa, taistella vastaan, lykätä hänet luotaan, mutta hän arveli heti olevansa hukassa, sillä hän myöntyi vastustellessaan, hän antautui vastaan ponnistellessaan, hän puristi Bertinin lujasti rintaansa vasten huutaen: "Ei, ei, minä en tahdo."
Sitten hän hetkisen oli vallan suunniltaan, kasvot käsiä vasten painettuina, mutta yhtäkkiä hän nousi, sieppasi matolle pudonneen hattunsa, pani sen päähänsä ja riensi ulos huolimatta Olivier'esta, joka rukoillen pidätti häntä hameesta.
Heti kun hän oli kadulla, häntä halutti istuutua katukäytävän reunalle, niin hän tunsi olevansa uuvuksissa, aivankuin hänen jalkansa olisivat olleet poikki. Ajuri ajoi ohi, hän kutsui sen ja sanoi: "Ajakaa hiljaa, viekää minua mihin haluatte." Hän vetäytyi ajoneuvoihin, sulki oven, lyykistyi perimmäiseen nurkkaan ja tunsi olevansa yksin eteenkohotettujen lasien takana, yksin ajatellakseen.
Muutamien minuuttien aikana ei hän tajunnut muuta kuin pyörien tärinää ja katukuoppien aiheuttamia nytkähdyksiä. Hän katseli taloja, jalkamiehiä, muita ajureita, raitiovaunuja tyhjin silmin, jotka eivät nähneet mitään; hän ei ajatellut myöskään mitään, ikäänkuin hän olisi myöntänyt itselleen jonkinmoista lykkäysaikaa, ennenkuin uskalsi ajatella sitä mitä oli tapahtunut.
Sitten, koska hänellä oli vilkas äly, joka ei mitenkään ollut veltostunut, hän sanoi itsekseen: "Kas niin, olen siis langennut nainen". Ja joitakuita minuutteja hän vielä oli mielenliikutuksen vallassa, varmana siitä, että onnettomuus, jota ei voinut korjata, oli tapahtunut, kauhistuneena kuin katolta pudonnut ihminen, joka ei hievahda paikaltaan arvellen, että hänen jalkansa ovat poikki, ja uskaltamatta sitä todeta.
Mutta sen sijaan, että olisi joutunut suunniltaan tämän odotetun ja yllätyksenä pelätyn tuskan vuoksi, hänen sydämensä pysyi, päästyään tästä ratkaisevasta kohtauksesta, tyynenä ja rauhallisena; se löi hitaasti, hiljaa tämän lankeemuksen jälkeen, jonka masentamana hänen mielensä oli, eikä se ollenkaan näyttänyt ottavan osaa hänen sielunsa kauhistukseen.
Rouva de Guilleroy toisti, aivankuin kuullakseen sen ja tullakseen siitä vakuutetuksi: "Olen siis langennut nainen." Ei mikään kaiku hänen ruumiissaan vastannut tähän omantunnon valitukseen.
Hän antoi heilahtelevien vaunujen jonkun aikaa tuuditella itseään, siirtäen hiukan tuonnemmaksi mietiskelyn, johonka hänen olisi ryhdyttävä tämän julman tilanteen johdosta. Ei, hän ei enää kärsinyt. Hän pelkäsi vain ajatella, siinä kaikki, pelkäsi saada tietää, ymmärtää ja harkita; mutta hänestä tuntui päinvastoin, että siinä himmeässä ja tutkimattomassa olemuksessa, jonka muodostaa meidän vaistojemme ja halujemme lakkaamaton taistelu, vallitsi rauha, joka ei näyttänyt todenmukaiselta.
Kun tätä omituista lepoa oli kestänyt ehkä puoli tuntia ja kreivitär vihdoin käsitti ettei epätoivo, jonka piti tulla, saapunutkaan, hän karisti itsestään tämän horrostilan ja mutisi: "Tämäpä on hassua, en ole enää juuri ollenkaan suruissani."