Silloin hän alkoi moittia itseään. Viha syttyi hänessä hänen omaa sokeuttaan ja heikkouttaan vastaan. Kuinka hän ei ollut aavistanut tätä? Kuinka ei hän ollut käsittänyt, että tämän taistelun hetki oli tuleva, että tämä mies miellytti häntä kyllin tehdäkseen hänet veltoksi ja että mitä vilpittömimpiinkin sydämiin puhaltaa joskus himo kuin tuulenpuuska, joka vie tahdon mukanaan.
Näin kovasti itseään moitittuaan ja halveksittuaan, kreivitär kysyi itseltään kauhistuneena, mitä nyt tulisi tapahtumaan.
Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli katkaista heti suhteensa maalariin ja olla häntä enää milloinkaan näkemättä.
Tuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen, kun tuhannet syyt ilmestyivät heti sitä vastustamaan.
Kuinka selittäisi hän tämän riitautumisen? Mitä sanoisi miehelleen? Eikö epäluulon alaiseksi joutunutta totuutta kuiskailla ja levitellä kaikkialle?
Eikö ollut parempi näennäisesti päästäkseen pälkähästä näytellä Olivier Bertiniin itseensä nähden välinpitämättömyyden ja unhoituksen teeskentelevää komediaa ja osoittaa tälle, että hän oli poistanut olemattomiin tämän minuutin muistostaan ja elämästään?
Mutta voisiko hän sitä? Olisiko hänellä rohkeutta ilmestyä taiteilijan luo, olla muistamatta mitään, katsella häntä närkästyneen ja hämmästyneen näköisenä ja sanoa: "Mitä te minusta tahdotte?" miehelle, jonka pikaisesta ja väkivaltaisesta tunnepurkauksesta hän oli tullut osalliseksi.
Hän harkitsi kauan eikä kuitenkaan tehnyt toista päätöstä, koska ei mikään muu ratkaisu näyttänyt hänestä mahdolliselta.
Hän menisi taiteilijan luo seuraavana päivänä — rohkeasti — ja tekisi tälle heti ymmärrettäväksi, mitä hän tahtoi, mitä hän vaati häneltä. Ei koskaan yksikään sana, ainoakaan viittaus, ainoakaan katse saanut muistuttaa hänelle tätä häpeää.
Kärsittyänsä — sillä hän kai myös kärsi — Bertin tyytyisi varmasti kohtaloonsa, rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, ja pysyisi vastedes samana, jona hän siihen saakka oli ollut.