Tämän uuden päätöksen tehtyänsä kreivitär antoi ajurille osoitteensa ja palasi kotiin syvän alakuloisuuden vallassa; hän halusi vain mennä lepäämään, olla ketään näkemättä, nukkua ja unhoittaa. Hän sulkeutui huoneeseensa ja pysyi siellä päivälliseen saakka loikoen leposohvallaan velttona ja untelona tahtomatta enää vaivata mieltään tällä vaaroja pursuavalla ajatuksella.
Hän meni määrätyllä hetkellä ruokasaliin, hämmästyneenä siitä, että oli niin rauhallinen ja odotti miestään tavallisen näköisenä. Tämä tuli kantaen sylissään pikku tyttöä: kreivitär puristi miehensä kättä ja suuteli lasta tuntematta mitään ahdistavaa tuskaa.
Herra de Guilleroy tiedusteli, mitä hän oli tehnyt. Hän vastasi välinpitämättömästi istuneensa mallina kuten joka päivä.
— Ja onko muotokuva kaunis? sanoi kreivi.
— Siitä tulee aika hyvä.
Kreivi puhui taas asioista, joita hän mielellään kertoi syödessään, edustajakamarin istunnosta ja tavaroiden väärentämistä koskevasta lakiehdotuksesta.
Tämä lavertelu, jota kreivitär tavallisesti sieti hyvin, kiihoitti häntä nyt, saattoi hänet katselemaan tarkkaavaisemmin tuota jokapäiväistä miestä ja korupuhujaa, jota huvittivat nuo asiat; mutta hän hymyili kuunnellessaan miestänsä ja vastasi ystävällisesti, vieläpä herttaisemmin ja ihastuneempana kuin tavallisesti näihin tyhjänpäiväisyyksiin. Hän ajatteli katsellessaan kreiviä: "Olen pettänyt hänet. Hän on minun mieheni, olen pettänyt hänet. Eikös se ole omituista, ei mikään enää voi estää sitä, ei mikään voi tehdä sitä tekemättömäksi. Olen sulkenut silmäni. Olen taipunut muutamien sekuntien aikana, ainoastaan muutamien sekuntien, suutelemaan toista miestä, ja minä en ole enää kunniallinen vaimo. Muutamat sekunnit minun elämässäni, muutamat sekunnit, joita ei voi poistaa, ovat tuottaneet minulle tämän vakavan, lyhyen, pienen teon, jota ei voi enää korjata, rikoksen, kaikkein häpeällisimmän vaimolle… ja minä en tunne ollenkaan epätoivoa. Jos minulle olisi sanottu sitä eilen, niin en olisi sitä uskonut. Jos minulle olisi sitä vakuutettu, olisin kohta ajatellut kauheita omantunnontuskia, joiden raatelemana minun pitäisi olla tänään. Ja minulla ei ole niitä juuri ollenkaan." Herra de Guilleroy läksi ulos päivällisen jälkeen, niinkuin hän teki melkein joka päivä.
Silloin rouva otti syliinsä pikku tytön ja itki häntä suudellessaan; hän itki vilpittömiä kyyneleitä, omantunnonkyyneleitä, ei ollenkaan sydämen.
Mutta hän ei nukkunut ollenkaan.
Huoneensa pimeydessä hän vaivasi itseänsä yhä edelleen vaaroilla, joita hänelle voi aiheuttaa maalarin käytös; ja hän pelkäsi seuraavan päivän tapaamista sekä sitä, mitä hänen pitäisi sanoa taiteilijalle katsoessaan häntä kasvoihin.