Hän nousi aikaisin ylös, jäi loikomaan lepotuoliinsa koko aamupäiväksi, ponnistellen kaikki voimansa arvatakseen mitä hänen oli pelättävä, mitä hänen olisi vastattava, sekä ollakseen valmis kaikkien yllätyksien varalta.
Hän läksi aikaiseen liikkeelle harkitakseen asiaa vielä kulkiessaan.
Bertin ei ollenkaan odottanut häntä ja kyseli itseltään jo eilisestä alkaen, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä kreivittäreen nähden.
Tämän poislähdön, tämän paon jälkeen, jota Bertin ei ollut uskaltanut vastustaa, hän oli jäänyt yksin kotiin kuullen vielä, vaikka kreivitär jo oli kaukana, hänen askeliensa kaiun, hänen hameensa kahinan ja kiinnipaiskatun oven rämähdyksen.
Hän jäi seisomaan täynnä hehkuvaa, syvää, kuohuvaa iloa. Hän oli siis vallannut kreivittären! Se oli tapahtunut heidän kesken! Oliko se mahdollista? Tämän riemuvoiton vaikuttaman hämmästyksen jälkeen Bertin nautti siitä, ja paremmin pienissä erin omistaakseen tämän nautinnon, hän istuutui, melkein kävi pitkälleen sohvalle, jossa hän oli syleillyt kreivitärtä.
Hän jäi siihen kauaksi aikaa sen ajatuksen täyttämänä, että kreivitär oli hänen rakastajattarensa ja että heidän välillään, tämän naisen, jota hän niin suuresti oli halunnut, ja hänen, oli solmiutunut muutamissa hetkissä se salainen side, joka kiinnittää kaksi olentoa toisiinsa. Hän säilytti yhä vielä ruumiissaan väräjävänä voimakkaan muiston tuosta pikaisesta hetkestä, jolloin heidän huulensa olivat kohdanneet toisensa ja jolloin heidän ruumiinsa olivat yhtyneet vavahtaakseen yhdestä suuresta elämän värähdyksestä.
Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos sinä iltana, kyllikseen nauttiakseen tästä ajatuksesta; hän meni aikaiseen nukkumaan kokonaan väräjävänä onnesta.
Seuraavana aamuna, tuskin vielä heränneenä, hän jo kysyi itseltään: "Mitä minun tulee tehdä?" Jollekin ilotytölle, jollekin näyttelijättärelle hän olisi lähettänyt kukkia taikkapa koristeen; mutta nyt hän oli aivan ymmällä ja kiusaantunut tämän uuden tilanteen johdosta.
Epäilemättä täytyi kirjoittaa… Mutta mitä? Hän töhersi, raapi, repi ja alkoi uudestaan kaksikymmentä kirjettä, jotka näyttivät kaikki hänestä loukkaavilta, innoittavilta, naurettavilta.
Hän tahtoi hienostunein ja viehättävin sanoin ilmaista sielunsa kiitollisuuden, hurjan hellyytensä innostuksen, sekä tarjota loppumatonta uskollisuutta; mutta hän ei keksinyt näitä intohimoisia ja vivahdusrikkaita asioita ilmituodakseen muita kuin tuttuja lauseparsia, jokapäiväisiä, kömpelöitä ja poikamaisia käänteitä.