Hän luopui siis kirjoittamisajatuksesta ja päätti lähteä katsomaan häntä, heti kun malli-istuntotunti olisi kulunut, siliä hän ajatteli, ettei kreivitär tulisikaan.
Sulkeutuen silloin ateljeehensa hän hurmautui muotokuvan edessä, häntä hiveli halu huulillansa kosketella maalausta, johonka jotakin kreivittärestä oli kiinnitetty, ja aika-ajoittain hän katseli ikkunasta kadulle. Kaikki kaukaa näkyvät hameet aiheuttivat hänelle sydämentykytystä. Kaksikymmentä kertaa hän luuli tuntevansa kreivittären, kun sitten hänen kreivittäreksi luulemansa nainen oli mennyt ohi, hän istuutui hetkeksi alakuloisena kuin pettymyksen jälkeen.
Yhtäkkiä hän näki kreivittären, epäili oliko tämä hän, otti kiikarin, tunsi hänet ja voimakkaan liikutuksen myllertämänä istuutui odottamaan häntä.
Kun hän astui sisään, syöksyi taiteilija polvilleen ja tahtoi tarttua hänen käsiinsä, mutta kreivitär veti ne äkkiä takaisin, ja kun Bertin yhä pysyi polvillaan hänen jalkojensa edessä, tuskan vallassa ja silmät kohotettuina häntä kohti, sanoi kreivitär ylimielisesti:
— Mitä te oikein teette, herra? En käsitä teidän asentoanne.
Bertin sopersi:
— Oi rouva, minä rukoilen teitä…
Kreivitär keskeytti hänet säälimättä:
— Nouskaa, te olette naurettava.
Taiteilija nousi pelästyneenä mutisten: