Isot avonaiset vaunut odottivat ajoportilla.
Bertin istuutui vastapäätä naisia, ja vaunut läksivät liikkeelle innostuneiden hevosten kavioiden kapsaessa kaikuvassa holvissa.
Pitkin koko bulevardia, joka vei Madeleineen päin, näytti uuden kevään koko riemu virtaavan taivaasta elävien päälle.
Lämmin ilma ja aurinko antoivat miehille juhlallisen, naisille rakastettavan näön, saattoivat katupojat heittelemään kuperkeikkaa valkeiden kokkipoikien kanssa, jotka olivat asettaneet korinsa penkeille juostakseen ja leikkiäkseen veljiensä, nuorien katurakkien kanssa; koirilla näkyi olleen kiire, portinvartioiden kanarialinnut visertelivät kurkkunsa käheiksi; ainoastaan ajurien rattaiden eteen valjastetut, vanhat hevoskaakit kulkea lönköttivät kuolemaa kohti vaeltavien väsyneessä tahdissa. Kreivitär kuiskasi:
— Oi, mikä kaunis päivä, kuinka hauska on elää.
Maalari katseli voimakkaassa päivänvalossa vuorotellen äitiä ja tytärtä. Todellakin, he olivat erilaisia, mutta niin samannäköisiä samalla, että tytär oli ehdottomasti kuin äidin olemuksen jatkoa, tehty samasta verestä, samasta lihasta, saman elämän elähdyttämä. Heidän silmänsä erityisesti, nuo siniset, mustepilkkutahraiset silmät, jotka olivat niin kirkkaat tyttärellä ja vähän haalistuneet äidillä, suuntasivat häneen niin samanlaisen katseen hänen heille puhuessaan, että hän odotti kuulevansa heidän vastaavan samoja asioita. Hän oli hämmästynyt todetessaan, että, kun he nauroivat tai juttelivat, hänellä oli edessään kaksi eri naista, toinen, joka oli elänyt ja toinen, joka alkoi elää. Ei, hän ei voinut edeltäpäin nähdä, mitä tulisi tästä lapsesta, kun hänen nuori älynsä vielä uinuvien halujen ja vaistojen vaikutuksen alaisena olisi kehittynyt ja avautunut keskellä elämäntapahtumia. Hän oli pieni, sievä, uusi henkilö, valmis onnen ja rakkauden seikkailuihin, vielä tuntematon ja tietämätön, joka läksi kuin laiva satamasta, sen sijaan että hänen äitinsä sinne palasi kuljettuansa elämän läpi ja rakastettuansa.
Bertin heltyi ajatellessaan, että kreivitär oli juuri valinnut hänet ja vieläkin antoi etusijan hänelle, tämä yhä sievä nainen, joka mukavasti keinui komeissa vaunuissa kevään leudossa ilmassa.
Kun taiteilija katseissaan ilmaisi rouva de Guilleroylle kiitollisuutensa tästä, niin tämä arvasi sen, ja taiteilijasta tuntui kuin olisi se tullut ilmi hänen hameensa kahinassa.
Vuorostaan Bertin lausui hiljaa:
— Oi, todellakin, mikä ihana päivä!