— Niin, tänään minä suorittaisin hämmästyttäviä tekoja. Toiset hymyilivät, ja maisemamaalari Amary Maldant, pieni, kaljupäinen, harmaapartainen herra sanoi ovelan näköisenä:
— Minäkin tunnen usein voiman palaavan huhtikuussa; se saa minut versoamaan muutamia lehtiä, puolitusinaa korkeintaan, sitten se purkautuu tunteiksi; mutta ei koskaan kanna mitään hedelmää.
Markiisi de Rocdiane ja kreivi de Landa surkuttelivat häntä. He olivat molemmat vanhempia kuin Liverdy, eikä kuitenkaan harjaantunutkaan silmä voinut tarkasti määrätä heidän ikäänsä. He olivat molemmat klubimiehiä, hevosmiehiä ja miekkailijoita, joiden ruumiin lakkaamattomat harjoitukset olivat tehneet teräslujaksi; he kerskailivat olevansa kaikessa nuorempia kuin uuden sukupolven hermostuneet poikaveitikat.
Rocdiane, joka oli hyvää syntyperää, kävi kaikissa salongeissa, mutta häntä epäiltiin kaikenlaatuisesta rahakeinottelusta, mikä ei ollutkaan hämmästyttävää, sanoi Bertin, kun hän niin paljon oli elänyt pelihuoneessa. Hän oli ollut naimisissa ja eronnut vaimostaan, joka maksoi hänelle eläkkeen; belgialaisten ja portugalilaisten pankkien johtajana hänen tarmokkaiden donquichotte-kasvojensa ilmeistä näkyi, että hän ylpeili tuosta vähän himmenneestä kaikkeen pystyvän aatelismiehen kunniasta, jota puhdisti aika-ajoittain kaksintaistelussa saadusta haavasta vuotava veri.
Kreivi de Landa, hyväluontoinen jättiläinen, joka mahtaili vartalollaan ja leveillä hartioillaan, oli tosin naimisissa ja kahden lapsen isä, mutta hän taipui tuskin kolme kertaa viikossa syömään päivällistä kotona, ja oleskeli muut päivät klubissa ystäviensä seurassa miekkailuharjoitusten jälkeen.
— Klubi on perhe, sanoi hän. Niiden perhe, joilla ei varsinaista perhettä vielä ole, niiden, joilla ei sitä koskaan tule olemaan ja niiden, joilla on ikävä omassaan.
Keskustelu oli joutunut taas kysymykseen naisista ja jatkui tarinoista muistoihin, muistoista kerskailuihin, sekä vihdoin varomattomien salaisuuksien ilmaisuihin.
Markiisi de Rocdiane antoi arvata rakastajattarensa tarkoista viittauksista; ne olivat ylhäisön naisia, joiden nimiä hän ei sanonut, tehdäksensä arvostelemisen mielenkiintoisemmaksi. Pankkiiri de Liverdy ilmaisi omansa etunimiltä. Hän kertoi: "Olin mitä parhaimmissa väleissä siihen aikaan erään diplomaatin rouvan kanssa. Niin eräänä iltana lähtiessäni hänen luotaan sanoin hänelle: 'Pikku Margueriteni…'" Hän pysähtyi toisten hymyillessä, sitten hän jatkoi: "Mitä! Minulta tipahti erehdyksessä muuan sana. Pitäisi ottaa tavakseen nimittää kaikkia naisia Sophieksi."
Olivier Bertin, joka oli hyvin hillitty, tavallisesti selitti, kun häneltä tiedusteltiin: — Minä, minä tyydyn malleihin.
Oltiin häntä uskovinaan, ja Landa, joka oli tavallinen tyttöjen ahdistelija, haltioitui ajatellessaan kaikkia niitä sieviä herkkupaloja, jotka juoksentelivat kaduilla, ja kaikkia niitä nuoria naisia, jotka riisuutuivat alastomiksi taiteilijan edessä kymmenestä markasta tunnilta.