— No, teidän skandaalijuttunne?
Väitetään, että markiisi de Rocdiane, kaikessa ystävyydessä erottuaan vaimostaan, joka maksoi hänelle markiisin mielestä riittämättömän eläkkeen, oli keksinyt, saadaksensa sen kaksinkertaiseksi, varman ja omituisen keinon. Markiisitar, jota markiisin käskystä oli pidetty silmällä, oli antanut yllättää itsensä rakkauskohtauksessa, ja oli saanut lunastaa uudella eläkkeellä polisikomisarion laatiman pöytäkirjan.
Kreivitär kuunteli uteliain katsein, kädet liikkumattomina, pitäen sylissään keskeytynyttä työtä.
Bertin, jota Musadieun läsnäolo tuskastutti nuoren tytön lähdettyä, suuttui, ja vakuutti närkästyneen miehen tavoin, joka tietää ja joka ei ole tahtonut puhua kenellekään tästä parjauksesta, että se oli inhoittava valhe, noita häpeällisiä juoruja, joita hienoston ihmiset eivät koskaan saisi kuunnella ja toistaa. Hän tulistui nyt noustuaan seisomaan uunia vasten, hermostuneen miehen näköisenä, joka oli valmis tekemään tästä jutusta henkilökohtaisen kysymyksen.
Rocdiane oli hänen ystävänsä, ja jos olisikin voitu muutamissa tapauksissa moittia häntä kevytmielisyydestä, niin ei voitu syyttää häntä eikä edes epäilläkään mistään todella arveluttavasta teosta. Musadieu kummastui, joutui hämilleen, puolustautui, peruutti sanojansa, pyysi anteeksi.
— Anteeksi, sanoi hän, olen kuullut tästä puhuttavan juuri äsken herttuatar de Mortemainen luona.
Bertin kysyi:
— Kuka teille kertoi sen? Nainen epäilemättä.
— Ei ollenkaan, markiisi de Farandal. Harmistuneena vastasi maalari:
— Minua ei ollenkaan kummastuta, että hän on sen tehnyt!