— Mieheni on jo hyvin usein sanonut minulle samaa.
Bertin katseli heitä heidän työskennellessään lamppujen kirkkaassa valossa, ja sama huolestuttava ajatus, josta hän usein oli kärsinyt ja josta vielä tänäkin päivänä oli kärsinyt, nimittäin ajatus hänen omasta autiosta, elottomasta, äänettömästä asunnostaan, joka pysyi kylmänä, oli minkälainen ilma tahansa ja kuinka paljon lämmitettiinkin uuneja ja lämpöjohtoja, saattoi hänet murheelliseksi, aivan kuin hän nyt ensimäisen kerran olisi hyvin käsittänyt yksinäisyyden.
Hän olisi varmaan tahtonut olla tämän vaimon miehenä eikä hänen rakastajanaan! Ennen aikaan hän halusi viedä hänet, ottaa hänet tältä mieheltä, ryöstää hänet täydellisesti häneltä. Tänään hän kadehti häntä, tuota petettyä aviomiestä, joka aina sai asua tämän naisen luona kodin tottuneissa oloissa ja hänen hyväilevässä seurustelussaan. Katsellessaan kreivitärtä Bertin tunsi sydämensä täyttyvän entisistä muistoista, jotka hän olisi tahtonut sanoa hänelle. Totisesti hän rakasti häntä yhä vielä, vieläpä hiukan enemmänkin, paljoa enemmän tänään, kuin hän oli rakastanut häntä pitkään aikaan; ja tämä tarve ilmaista hänelle tämä nuortuminen, johon kreivitär tulisi olemaan tyytyväinen, saattoi Bertinin toivomaan, että nuori tyttö lähetettäisiin nukkumaan mitä pikemmin. Hänet valtasi niin kovin tämä halu saada olla yksin rouva de Guilleroyn kanssa, lähestyä häntä lähelle hänen polviaan, joille hän asettaisi päänsä, tarttua hänen käsiinsä, joista putoaisi köyhien peite, puuneulat ja villakerä, joka pyörisi nojatuolin alle purkautuneen langan päässä, niin suuressa määrässä, että hän katseli kelloa, ei puhunut mitään ja arveli, että todellakin oli väärin totuttaa nuoria tyttöjä viettämään iltaa täysikasvaneiden kanssa.
Askeleet häiritsivät hiljaisuutta viereisessä salongissa, ja palvelija, jonka pää tuli näkyviin, ilmoitti: — herra de Musadieu.
Olivier Bertin sai pienen hillityn raivokohtauksen, ja kun hän puristi kaunotaiteiden tarkastajan kättä, niin turisi hän suurta halua tarttua hänen olkapäihinsä ja heittää hänet ulos.
Musadieu oli täynnä uutisia: Ministeristö tulisi kukistumaan ja kuiskailtiin markiisi de Rocdianen skandaalista. Hän lisäsi, katsellen nuorta tyttöä: "Minä kerron sen vähän myöhemmin."
Kreivitär kohotti silmänsä seinäkelloon ja totesi, että kello kohta olisi kymmenen.
— On aika mennä nukkumaan, lapseni, sanoi hän tyttärelleen.
Annette taivutti mitään sanomatta kankaan kokoon, kääri langan kerälle, suuteli äitiänsä poskille, ojensi kätensä molemmille miehille ja meni ketterästi pois, aivan kuin hän olisi liukunut liikuttamatta ilmaa ohimennessään.
Hänen poistuttuansa kysyi kreivitär: