— Hyvä Jumala niitä miehiä — sanoi kreivitär kohauttaen olkapäitään — mutta niitähän valmistetaan tällä hetkellä kaikkialla, näitä peitteitä.
— Tiedän sen hyvin, liiankin hyvin. Ei enää voi käydä missään iltavierailulla näkemättä tuota inhoittavaa, harmaata ryysyä viruvan mitä sievimmillä tuolettipöydillä ja siroimmilla huonekaluilla. Tänä keväänä harjoitetaan epäaistikasta hyväntekeväisyyttä.
Voidaksensa arvostella, mitä Bertin sanoi, levitti kreivitär kankaan, jota hän piti, vieressään olevalle tyhjälle silkkipäällyksiselle tuolille, sitten hän myönsi välinpitämättömästi:
— Niin todellakin, se on ruma.
Ja hän ryhtyi uudestaan työhön. Nuo kaksi vierekkäin olevaa päätä, jotka olivat kumarruksissa aivan läheisten lamppujen valaisemina, saivat hiuksiinsa ruusunpunaisen valovirran, joka levisi kasvojen iholle, vaatteille ja liikkuville käsille; he katselivat työtänsä tuolla naisten kevyellä ja jatkuvalla tarkkaavaisuudella, naisten, jotka ovat tottuneet sormitöihin, joita silmä seuraa ilman että ajatus siihen kiintyy.
Huoneen neljässä kulmassa neljä muuta kiinalaista porsliinilamppua, jotka seisoivat vanhoilla, kullatuilla puujalustoilla, levittivät kudotuille seinäverhoille vienoa ja säännöllistä valoa, jota vielä lievensi lampun kuvun peitteeksi asetetut pitsikuultokuvat.
Bertin otti hyvin matalan tuolin, kääpiömäisen nojatuolin, johon hän juuri sopi istumaan, mutta jonka hän aina mieluimmin valitsi keskustellessaan kreivittären kanssa, koska hän siinä oli melkein hänen jalkojensa luona.
Kreivitär sanoi taiteilijalle:
— Te teitte pitkän kävelyn äsken Nannetten kanssa puistossa.
— Niin. Me lavertelimme keskenämme kuin vanhat ystävät. Pidän paljon tyttärestänne. Hän on aivan teidän näköisenne. Kun hän lausuu muutamia lauseita, niin luulisi teidän unhottaneen äänenne hänen suuhunsa.