Hän sanoi: "Vakuutan sinulle, ettei ole ollut. Minä olen vanha siksi, etten milloinkaan ole raittiissa ilmassa. Ei mikään vahingoita ihmistä niinkuin kahvilaelämä."
En voinut uskoa häntä. "Olet toki ainakin hurjistellut. Ihminen ei tule kaljupäiseksi, kuten sinä, ilman, että hän on paljon rakastanut."
Hän ravisti levollisesti päätään: "En, minä olen aina ollut järkevä." Ja kohottaen katseensa kattolamppuun, joka kuumensi päätämme: "Jos olen kaljupäinen, on se kaasun syy. Se on hiusten vihollinen. — Viinuri, lasi olutta! — Oletko janoinen?"
— "En, kiitos. Mutta sinä herätät todellakin mielenkiintoani. Mistä asti olet ollut noin toivoton? Se ei ole tavallista, se ei ole luonnollista. Siinä piilee joku salaisuus."
— "Niin, se on alkanut lapsuudessani. Olen saanut pienenä iskun, joka on tehnyt minut synkkämieliseksi koko elämäni ajaksi."
— "Iskun?"
— Tahdotko tietää? Kuule sitten. Muistat ehkä linnan, jossa olen kasvanut, sillä olet ollut siellä viisi tai kuusi kertaa lupa-aikoina? Muistat tuon suuren harmaan rakennuksen, suuren puiston keskellä ja pitkät tammikäytävät, jotka levisivät joka ilmansuunnalle! Muistat äitini ja isäni, molemmat jäykkiä, juhlallisia.
Jumaloin äitiäni, pelkäsin isääni ja kunnioitin heitä molempia, tottunut kun olin näkemään kaikkien kumartuvan heidän edessään. He olivat kotiseudullaan herra kreivi ja rouva kreivitär; ja naapurimme Tannemaren, Raveletin, Brennevillen perheet osoittivat vanhemmilleni erityistä arvonantoa.
Olin silloin kolmentoista vuotias. Olin iloinen, tyytyväinen, niinkuin sillä ijällä ollaan, täynnä onnea.
Silloin, syyskuun loppupuolella, muutamia päiviä ennen, kun minun piti lähteä kouluun, kun leikin sutta puistossa, juosten oksien ja lehtien keskellä, huomasin juostessani erään käytävän poikki, että isä ja äiti olivat kävelemässä.