— Tuo se tänne, että saan nähdä rakastatko sinä sitä.
Jacques meni noutamaan lasta. Hän laski sen hellästi heidän välillensä vuoteelle; pienokainen lakkasi itkemästä.
— Ole hiljaa, lapseni, sanoi äiti. Eikä lapsonen sen koommin ääntä päästänyt.
Jacques jäi siihen pitäen omassaan kuolevaisen tulista kättä, jota kuolon ahdistuksen väristykset puistattivat, pitäen sitä samalla tapaa kuin hän äsken oli pitänyt toista rakkauden väristysten puristamaa kättä. Silloin tällöin katseli hän kelloa salasilmäyksellä seuraten viisaria, joka jo näytti puoliyötä, sitten yhtä ja vihdoin kahta.
Tohtori oli vetäytynyt syrjään; molemmat hoitajattaret kuljeksivat jonkun aikaa kevein askelin ympäri huonetta, mutta nukkuivat nyt jo tuoleillansa. Lapsi nukkui niinikään ja äiti näytti myöskin lepäävän silmät ummessa.
Kun päivän heikot säteet alkoivat tunkeutua ristiakuttimien lävitse liikautti äiti äkkiä käsivarttansa niin rajusti ja lujasti, että lapsi oli putoamaisillansa lattialle. Jonkunlainen korina kuului hänen kurkussansa; sitten jäi hän liikkumattomana ja kuolleena makaamaan seljällensä.
Hoitajattaret olivat havahtuneet, kiirehtivät luo ja selittivät:
— Nyt se on lopussa.
Viimeisen kerran katsoi hän tätä naista, jota hän oli rakastanut, ja vilkaisi sitten kelloon, se näytti jo neljää. Lapsi sylissä pakeni Jacques pois ainoastaan juhlapuvussa, sillä hän oli unhottanut pukea ylleen päällystakkinsa.
Yksin jäätyänsä oli hänen nuori vaimonsa odottanut häntä alussa sangen rauhallisesti pienessä japanilaisessa budoarissa. Mutta kun häntä ei alkanut kuulua palaavaksi, palasi tämä salonkiin näennäisesti välinpitämättömänä ja rauhallisena, vaikka sisällisesti tavattoman levottomana.