— Minä tahtoisin, sanoi hän, noudattaa sen onnettoman vaimon tämän-iltaiseen jumalanpalvelukseen. Ehkä tekee Jumala vielä ihmeen hänen hyväksensä ja juuri sillä hetkellä, jolloin Vapahtaja vaimosta syntyi.
— Aikeenne hyväksyn täydellisesti, hra pastori, sanoin minä. Jos juhlamenot vaikuttavat häneen (eikä mikään saa häntä paremmin liikutetuksi), niin voi hän ehkä pelastua ilman muita lääkkeitä.
Vanha pastori murahti vain:
— Te ette ole uskovaisia, tohtori, mutta autattehan minua, eikö totta? Te lupaatte tuoda hänet?
Minä lupasin auttaa häntä.
Ilta tuli ja kului yöksi. Kirkonkello alkoi soida ja sen valittava ääni kuului kauas halki kolkon avaruuden, yli valkoisen, lumipeitteisen seudun.
Mustiin puettuja olentoja matkasi hiljaisissa ryhmissä kirkolle nöyrästi totellen vaskikellon kutsua. Täysikuu valaisi kirkkaalla hopeisella hohteella koko taivaanrannan niin että seudun kalpea suru selvemmin huomattiin.
Neljän vankan miehen kanssa menin minä sepän taloon.
Mieletön ulvoi yhä vuoteeseensa kiinni sidottuna. Ankarasta vastustelemisesta huolimatta puettiin hän siististi ja vietiin kirkkoon.
Temppeli oli jo täynnä väkeä ja valaistu, mutta kylmä; kuoripojat lauloivat yksitoikkoisia virsiänsä; pasuuna pauhasi ja pienellä lastenkuoro-kellolla läpättiin, jotta uskovaiset tiesivät käyttäytyä sen mukaan.