Minä suljin vaimon ja hänen neljä vartijaansa pappilan keittiöön ja vartosin otollista hetkeä.
Ripillä-käynnin jälkeen oli mielestäni hetki tullut. Koko kansa, sekä miehet että naiset, olivat nauttineet ehtoollista Jumalan ankaruutta lepyttääksensä. Vielä olivat kaikki polvillaan ja syvä hiljaisuus vallitsi pastorin lukiessa tämän jumalallisen salaisuuden päättäjäissanoja.
Käskystäni avattiin samassa kirkon ovi ja neljä apumiestäni toivat mielipuolen sisään.
Niin pian kuin vaimo näki valot, polvistuvan väkijoukon, loistavan kuoron ja kullatun liitonarkin, ryhtyi hän tekemään niin ankaraa vastarintaa, että hän oli päästä irti vartijain käsistä ja kirkasi niin kimeästi, että koko kirkkoväki kauhistui. Kaikki nostivat päänsä ja pakenivat pois alttarin edestä.
Mielipuoli ei enää näyttänyt naiseltakaan, vääntelihe ja kiemurtelihe vain käsissämme, kasvot vinossa ja silmät mielettöminä kuin kummituksella.
Miehet veivät hänet kuorin portaalle saakka ja pakottivat hänet sitten kyyristymään maahan.
Pastori oli noussut ylös ja odotti. Nähtyänsä että vaimo oli sidottu tähän asentoon, otti hän kultasäteillä koristetun, hopeisen, pyhän astian, jonka keskessä valkoiset ehtoollisleivät säilytetään, astui pari askelta eteenpäin, kohotti molemmat kätensä naisen pään ylitse ja näytti sitä pirun riivaamalle ja kauhein silmin mulkoilevalle mielipuolelle.
Yhä ulvoen tuijotti tämä tuota säteilevää astiaa.
Pastori pysyi samassa asennossa hievahtamatta kuin mikäkin patsas.
Tätä kesti kauvan, kauvan aikaa.