"Mitä varten? Tällaisissa tapauksissa annetaan aina anteeksi, jos moiset asiat sattuvatkin unhottumaan. Usko sinä minua eläkä lähetä virastoon mitään ilmoitusta. Päällikkösi ei voi siitä muistutusta tehdä ... ja silloinhan sinä olet tuottanut hänelle vähän harmia!"
"Aivan oikein," myönsi Caravan, "sillä ole varma siitä, että hän suuttuu pois jäämisestäni. Se oli mainio ajatus, siinä olet oikeassa. Kun minä myöhemmin ilmoitan hänelle, että äitini on kuollut, niin saa hän pitää suunsa kiinni."
Ihastuneena tähän pilantekoon hykersi ministeristön kirjuri käsiänsä ajatellessansa, millä naamalla hänen päällikkönsä kuulisi tuon ilmoituksen.
Rouva Caravan joutui yhä hajamielisemmäksi huolten johdosta, joita hänen näytti olevan vaikea ilmaista miehellensä. Vihdoin teki hän päätöksensä:
"Lahjoittihan äitisi sinulle kerran heilurikellonsa vai kuinka? Tarkoitan sitä, jossa tyttönen pelaa kuulapeliä."
Caravan koetti muistella ja sanoi sitten:
"Niin ... niin kyllä ... siitä on jo kauvan aikaa, kun hän sanoi, että ... jo meille tullessaan sanoi hän: tuon kellon saat sinä, Alfred, jos minua oikein hoidat!"
Rouva Caravan tunsi itsensä rauhallisemmaksi ja hänen katsantonsa kirkastui.
"Mutta siinä tapauksessa on parasta, näetkö, että noudamme sen tänne hetipaikalla. Sillä jos sisaresi ehtii saapua, ei hän ehkä anna sitä meille."
"Niinkö todellakin luulet?" kysyi toinen empien.