Rouva näytti suuttuvan.
"Luulen mitä luulen! Mutta jos se kerran on täällä ... asuntosuojissamme, niin ... tehty on aina tehty. Silloin on kello meidän! Sama on oikeastaan laita sen lipastonkin (= piirongin), jonka päällä on marmorilaatta ... muistathan? Sen hän taas lupasi minulle, ollessaan kerran hyvällä tuulella. Voimmehan noutaa senkin samalla, vai?"
Ukko ei näyttänyt olevan oikein taipuvainen tähän puuhaan.
"Tiedätkö, rakas ystäväni, että siten otamme suuren edesvastauksen niskoillemme?"
Rouva kääntyi häneen vimmastuneena.
"Vai niin! Todellakin! Aina olet sinä yhtäläinen, Alfred. Ennen antaisit sinä lastesi kuolla nälkään kuin liikuttaisit pikku sormeasi. Kun hän kerran on antanut lipaston minulle, niin meidänhän se silloin on, luulisin? Ja ellei sisaresi tyydy siihen, niin olkoonpa hyvä ja sanokoon siitä minulle! Minä vähät sinun sisarestasi! Kas niin, menkäämme nyt yläkertaan, niin tuomme sieltä alas, mitä äiti on meille määrännyt."
Väristen ja kukistettuna kömpi hra Caravan sängystänsä ja aikoi vetää housut jalkaansa, kun rouva ehkäisi sen.
"Mitä varten sinä pukeutuisit? Mene vain alusvaatteisillasi; ei sinun kylmä tule. Minä ainakin menen sellaisena kuin olen!"
Molemmat läksivät liikkeelle yöpukimissansa, hiipivät hiljaa ylös rappusia, avasivat varovasti oven ullakko-kamariin, missä ainoastansa nuo neljä palavaa kynttilää näyttivät vartioivan muorin kuolinunta, sillä Rosalie oli nukahtanut ja kuorsasi nojatuolissa, sääret hajallansa, kädet ristissä helmassa, pää kallellansa ja suu puoleksi ammollansa.
Hra Caravan otti kellon rautauunin reunalta. Se oli noita omituisen kömpelöitä koriste-esineitä, joita keisarikauden tyylillä on paljo omallatunnollansa. Nuori tyttönen kullatusta pronssista ja erilaisia kukkasia hiuksissansa piti kädessänsä kuulamaljaa, jonka kuula toimitti heilurin virkaa.