"Anna se minulle," sanoi rouva Caravan, "ja ota sinä tuo marmoorilaatta kantaaksesi."
Mies parka totteli huohottaen ja saikin ankarain ponnistusten jälkeen laatan toiselle hartiallensa.
Sitten lähti pariskunta laskeutumaan jälleen alakertaan. Caravanin täytyi kumartua ovessa taakkansa vuoksi ja sitten astui hän vapisevin askelin portaita alas; rouva kulki takaperin edellä valaisten tietä toisessa kädessänsä olevalla kynttilällä ja kantaen kuulakelloa toisessa.
Alas päästyänsä huokaisivat he helpoituksesta.
"Kas niin, nyt on pahin taakka jo alhaalla, menkäämme noutamaan loppuja," sanoi rouva.
Mutta lipaston laatikot olivat mummon vaatteita täynnä; nämä olivat siis ensiksi piilotettavat johonkin.
Rouva sai äkkiä hyvän päähänpiston:
"Meneppäs alas ja tuo se puukirstu, joka on siellä eteisessä. Se ei maksa kahtakaan frangia... Sen voimme asettaa tähän vaatekirstuksi."
Caravan teki kuten käskettiin. Sitten ryhdyttiin ahtaamaan vaatteita siihen.
Yksitellen nosteli hän laatikoista kaikki mummo paran koristeet, liinavaatteet, pitsi-kalvostimet, kaulukset, alusvaatteet j.n.e. ja laski ne samassa järjestyksessä kirstuun, jottei Caravanin sisar, rva Braux, seuraavana päivänä epäilisi mitään.