Caravan kiiruhti häntä vastaan, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä kyyneleet silmissä. Rouva, joka seisoi miehensä takana, mutisi tekopyhän katsannolla:
"Mikä onni! Mikä onni!"
Osoittamatta vähintäkään liikutusta ja käsittämättä mistä tässä oli kysymys, seisoi mummo siinä jäykkänä kuin kuvapatsas tehden — katseeltansa jääkylmänä — yhden ainoan kysymyksen:
"Eikö päivällinen jo kohta ole valmis!"
Caravan joutui vallan ymmälle ja änkytti:
"On tietysti!... Ja me odotimme juuri sinua, äiti!"
Näin sanoen tarjosi hän tavattoman kiireellisenä käsivartensa mummolle. Rva Caravan nuorempi otti kynttilän ja meni takaperin heidän edellänsä valaisten heille tietä aivan samalla tapaa kuin hän edellisenä iltana oli valaissut miehellensä, jonka piti kantaa alas lipaston marmorilaatta.
Alakertaan tultua oli hän sattua pahki pariin henkilöön jotka juuri aikoivat ylös. Nämä olivat rva Braux ja hänen miehensä Charentonista.
Edellinen näistä, joka oli kookas, lihava, pulleavatsainen, vesipöhöinen nainen, katseli heitä hämmästyneenä ja valmiina pakenemaan tiehensä. Sosialisti ja nuoranpunoja hra Braux, joka oli pienikasvuinen ja silmiin asti parrakas, apinan näköinen mies, murahti vallan kylmäverisesti:
"Kas! mummohan on vielä elossa!"