Niin pian kuin rva Caravan oli tuntenut heidät, koetti hän tehdä heille mitä epätoivoisimpia merkkejä; vihdoin sanoi hän kovaa:
"Ei, mutta mitä minä näenkään! Te täällä! Mikä hauska yllätys!"
"Me tulimme sähkösanoman johdosta ... ja luulimme tietysti, että kaikki oli jo lopussa."
Hra Braux näpisti vaimoansa takaapäin saadaksensa hänet vaikenemaan; peittäen ilkeämielisen hymyn paksun partansa taa lisäsi hän sitten:
"Olittepa sangen rakastettavia, kun kutsuitte meidät tänne. Me läksimme tietysti hetipaikalla."
Tuo ilkeämielinen hymy oli viittaus siihen vihamielisyyteen, joka oli vallinnut molempien perheiden välillä.
Kun mummokin jo oli ehtinyt laskeutua viimeisetkin rappuset, meni hra Braux häntä vastaan, nujersi partaansa mummon kasvoja vasten ja huusi hänelle korvaan, sillä vanhus oli hieman huonokuuloinen:
"No, kuinkas mummo voi? Aina vain kappera vai mitä?"
Rva Braux oli niin ällistyksissään nähdessänsä vainajaksi ilmoitetun terveenä ja reippaana, ettei hän uskaltanut edes suudella häntä; suuren vatsansa kanssa täytti hän muuten koko rappukäytävän, etteivät toiset päässeet hänen ohitsensa.
Mummo ei vieläkään virkkanut mitään, vaan katseli kaikkia levottomasti ja epäillen. Hänen pienet, harmaat, kovat ja tutkivat silmänsä harhailivat toisesta toiseen ja näyttivät puhuvan kieltä, joka vaikutti että muut tunsivat itsensä melkoisesti vaivautuneiksi.