Hra Caravan koetti antaa pienen selityksen.
"Äiti ei ole voinut oikein hyvin ... mutta nyt on hän taas terve — eikö totta, äiti?"
Käyden edelleen ruokasalia kohti vastasi vanhus sortuneella äänellänsä, joka kuulusti tulevan sangen kaukaa:
"Se oli pyörtymiskohtaus. Teidän puheenne minä kyllä kuulin."
Seurasi kiusallinen vaitiolo. Mentiin miehissä saliin ja käytiin pian päivälliselle, jonka Rosalie oli osannut valmistaa muutamien minuuttien kuluessa.
Ainoa, joka ei menettänyt mielenmalttiansa, oli hra Braux. Hänen gorillakasvonsa vääntyivät virnistelyihin ja toisinaan lausui hän kaksimielisiä sanoja, jotka selvästi saivat toiset hämillensä.
Mutta etehisen kello soi alinomaa ja kerta toisensa perästä tuli Rosalie sisään ilmoittamaan jotakin hra Caravanille, joka heittäen serviettinsä nousi ylös ja kiiruhti ulos. Lankomies kysyi tämän johdosta oliko tänään hänen vastaanottopäivänsä vai?
"Eikö mitä", änkytti hra Caravan, "ne ovat vain vähäpätöisiä ostoksia ja toimituksia!"
Samassa saapui eräs paketti, jonka hän avasi aivan hajamielisyydessään. Siinä olivat mustilla reunuksilla varustetut peijaiskutsukirjeet. Punastuen silmiinsä saakka kääri hän sen heti hätäisesti entisellensä ja pisti sen povitaskuunsa.
Vanhus ei sitä huomannut, sillä itsepintaisesti tuijotti hän koko ajan "kuulakelloansa", jonka kullattu kuula heilui edestakaisin takka-kamiinin kivilaatalla. Yleinen tunnelma näytti käyvän yhä kiusallisemmaksi ja vaitiolo yhä jäisemmäksi.