Vihdoin käänsi mummo kurttuiset kasvonsa tyttäreensä päin ja sanoi vahingonilon välkähdys katseessansa:
"Maanantaina pitää sinun tuoda tänne tyttäresikin. Minä tahdon nähdä hänet."
"Mielelläni, äiti", sanoi rva Braux loistavin kasvoin ja huomaamatta, että nuorempi rva Caravan oli kalvennut ja istui puolikuolleena ahdistuksesta.
Vähitellen alkoivat langokset sentään jutella keskenänsä ja joutuivat pian, Jumala ties mistä syystä, valtiolliseen keskusteluun.
Braux puolusti kommunistisia ja vallankumouksellisia liikkeitä, huutaen vihdoin suurellisin elein ja mulkoilevin silmin:
"Kaikki omaisuus on työmiehiltä varastettua tavaraa. Maa kuuluu kaikille. Perintöoikeus on häpeäpilkku, kuulumaton häpeä"...
Samassa vaikeni hän hämmästyneenä, ja peljäten sanoneensa jonkun tuhmuuden, lisäsi sävyisästi:
"Mutta tämähän ei ole sopiva tilaisuus keskustelulle sellaisista asioista."
Ovi kävi ja pian astui tohtori Chenet sisään. Alussa näytti hänkin ällistyvän, vaan saavutti pian mielenmalttinsa ja lähestyi mummoa sanoen:
"Ahaa, täällähän muorikin taas istuu ... muiden mukana! Jälleen reippaana, kuten jo tullessani ajattelin! Ja rappusia noustessani mietin juuri: lyönpä vetoa, että muori on taas jalkeilla! (Taputellen vanhusta hiljaa olkapäälle lisäsi hän:) Eukko on vielä yhtä kestävä kuin Pariisin uusi silta: saattepa nähdä, että hän hautaa meidät kaikki."