Tänä aamuna oli näet neitsyt Blanchetten poika Simon istunut ensi kerran luokalla.
Kaikki olivat he kotonansa kuulleet puhuttavan neitsyt Blanchettesta. Ja vaikka hänet vastaan-otettiinkin suosiollisesti perheisiin, niin kohtelivat rouvat häntä sentään aina hieman halveksivalla osanotolla, menettely, joka oli vaikuttanut myöskin lapsiin, vaikka nämäkään eivät itse ymmärtäneet syytä siihen.
Neitsyt Blanchetten poikaa Simonia eivät koulupojat ennestänsä tunteneet, sillä muiden mukana tämä ei ollut koskaan ollut. Eikä häntä koskaan oltu nähty juoksentelemassa kylän raitilla eikä jokivarsilla. Pojat eivät siis hänestä juuri pitäneet. Jonkunlaisella ilolla ja huomattavalla hämmästyksellä olivat he kuulleet ja keskenänsä kertoneet, mitä eräs 14—15-vuotias poika, joka näytti tietävän yhtä ja toista, oli silmiänsä räpyttäen kuiskannut vieruskumppaleillensa:
"Tiedättekös, että ... Simonilla ... ymmärrättekö? ... ei ole isää!"
Neitsyt Blanchetten poika ilmestyi samassa koulun kynnykselle.
Hän näytti olevan 7—8-vuotias. Muuten oli hän hieman kalpea, erittäin siististi puettu, pelonalainen, melkeinpä kömpelö poikanen.
Hän aikoi palata äitinsä luo, kun ryhmiin keräytyneet ja yhä kuiskivaiset toverit, jotka pahaa ennustavin, ivallisin ja uhkaavin katsein olivat töllistelleet häneen, vähitellen ympäröivät hänet niin, että hän pian joutui suljettuun kehään. Hämmästyneenä ja vaivautuneena jäi Simon seisomaan paikoillensa käsittämättä, mitä aikeita pojilla voi olla mielessänsä. Sama suuri poika, joka toisille oli kertonut tuon yleistä menestystä saavuttaneen uutisen ja siitä ylpistynyt, lähestyi häntä mahtavan näköisenä ja kysyi:
"Mikäs sinun nimesi on?"
"Simon", vastasi neitsyt Blanchetten poika.
"Simon ... mikä?" kysyi toinen.