"Simon", toisti Blanchetten poika vallan hämillänsä.
"No, johan minä sen kuulin, mutta täytyyhän sinulla olla sukunimi", huusi äskeisen uutisen kertoilija; ... "Simon! Eihän se mikään sukunimi ole!"
Itkuun purskahtamaisillansa vastasi Blanchetten poika kolmannen kerran:
"Minun nimenipä on Simon."
Pojat rähähtivät nauramaan. Voitonriemuisena huusi tuo suuri poika:
"No, näettekös? Isää hänellä ei ole."
Syntyi täydellinen hiljaisuus. Pojat olivat vallan ällistyksissään tästä tavattomasta, eriskummallisesta mahdottomuudesta. Kuinka voi olla mahdollista, ett'ei tuolla ole isää? Kaikki katselivat uutta luokkatoveriansa kuin kummaa ja luonnon ihmettä; ja se tähän asti selittämätön alentuvaisuus, jolla heidän äitinsä neitsyt Blanchettea kohtelivat, tuntui versovan heidänkin povessansa.
Simon parka oli asettunut seisomaan puuta vastaan, ett'ei maahan vaipuisi; siinä seisoi kuin korjaamattoman onnettomuuden kukistama olento. Hän koetti miettiä jotakin selitystä. Mutta hän ei keksinyt, mitä sanoisi todistaaksensa valheeksi tuon suuremman pojan sanoja, ett'ei hänellä muka ollut isää.
Punastuen huudahti hän vihdoin arvelematta:
"Onpas minulla isä!"