"Missä hän on?" kysyi äskeinen poika.
Simon vaikeni. Sitä hän ei tiennyt. Toiset pojat nauroivat kovin huvitettuina. Ja nämä eläinten tapaiset maalais-lapset näyttivät tuntevan saman julman halun, joka saa alapihan kanat toisinaan yhdessä lopettamaan haavoittuneen kumppalinsa.
Simon huomasi äkkiä erään saman-ikäisen naapurin pojan, joka oli lesken poika ja jonka hän aina oli nähnyt kävelevän äitinsä kanssa kahden kesken.
"Entäs sinä? Eihän sinullakaan ole isää?"
"Onpas", vastasi poika.
"Missä hän sitten on?" tiuskaisi Simon.
"Haudassa", vastasi poika erinomaisen ylpeästi, "sillä minun isäni on kuollut."
Yleinen hyväksymisen murina kuului poikajoukossa, ikäänkuin tämä tosiasia, että hänen isänsä makasi mullan alla kirkkomaalla, olisi kohottanut lesken poikaa ja kerrassaan masentanut neitsyt Blanchetten nulikan, jolla ei ollut isää missään. Ja nämä viikarit, joiden isät olivat juoppolalleja, ilkiöitä ja akkojensa pieksäjiä, tuuppivat toisiansa ja lähenivät häntä kaikilta tahoilta aivan kuin nämä lailliset ja isälliset olisivat aikoneet ahdistaa ja kurittaa tuota lain ulkopuolella olevaa olentoa.
Eräs Simonia vastapäätä seisova nallikka näytti jo kielensä ja huusi pilkaten: "Ei ole isää! Ei ole isää!"
Simon karkasi molemmin käsin hänen tukkaansa ja alkoi potkia häntä kintuille, mutta samalla puri poika häntä armotta poskeen. Ja niin syntyi ankara ottelu. Toiset kävivät erottamaan tappelijoita lyöden, retuuttaen, tyrkkien ja vielä maassakin kierittäen Simon parkaa, jonka ympärillä seisova poikajoukko huusi hyväksymistä tälle kuritukselle. Kun hän sitten kömpi ylös ja koneellisesti puisteli toisella kädellänsä aivan pölyttynyttä puseroansa, huusi joku joukosta: