"Mene valittamaan isällesi!"
Silloin tunsi Simon sydämessänsä, että hän oli vallan masentunut. Poikajoukolle hän tietysti ei voinut mitään, vaikka häntä olikin tällä tavoin piesty. Eikä hän voinut vastatakaan heille mitään, sillä tunnossansa täytyi hänen myöntää todeksi, ett'ei hänellä ollut isää. Ylpeys pakotti hänet aluksi kuitenkin taistelemaan ahdistavaa itkunpurkausta vastaan. Hän tunsi kurkussansa tukehtumisen oireita ja alkoi sitten nyyhkyttää niin hartaasti, että koko hänen pikku ruumiinsa hytkyi. Mutta huutanut hän ei.
Julma riemu valtasi silloin vihollislauman. Kuin villit kamalan ilonsa vallassa tarttuivat he toistansa kädestä kiinni ja alkoivat piiritanssin kukistuneen uhrinsa ympärillä laulaen yhtä ja samaa:
"Ei ole isää! Ei ole isää!"
Äkkiä lakkasi Simon nyyhkyttämästä. Täydellinen vimmastus valtasi hänet. Hän äkkäsi muutamia kiviä jalkojensa juuressa, kaappasi ne maasta ja viskasi ne koko voimallaan julmureita kohti. Pariin kolmeen hän osasikin ja kirkaisten juoksivat nämä pakoon. Ja niin peloittavalta näytti neitsyt Blanchetten poika tällä haavaa, että poikajoukossa syntyi täydellinen säikähdys ja sekasorto. Peljästyen niinkuin joukossa ahdistajat aina tekevät epätoivoisesti taistelevan edessä, hajausivat he paikalla ja pakenivat eri tahoille.
Yksin jäätyänsä lähti isätön poikanen juoksemaan joelle päin, sillä eräs muisto oli äkkiä herännyt hänessä ja kypsytti suuremmoisen päätöksen. Hän aikoi hukuttautua jokeen.
Hän muisti kuulleensa, että eräs kurja kerjäläinen oli viikko sitten heittäytynyt jokeen, kun häneltä oli loppunut kaikki "rahat". Simon oli ollut läsnä, kun häntä turhaan naarattiin. — —
Joku oli sanonut: "Kyllä hän on kuollut!" Sitten oli eräs toinen lisännyt: "Siispä hän on onnellinen!" Simon tahtoi myöskin hukuttautua niinkuin tuo rahaton raukka oli tehnyt, sillä hänellähän ei ollut isää!
Tultuansa joen rantaan katseli hän vierivää virtaa. Tuossa leikkivät vikkelät kalat veden välkkyvässä kalvossa, tehden pieniä hyppyjä tavoitellessansa pinnalla hyriseviä hyttysiä. Hän unhotti itkunsa ja alkoi tarkata näitä, sillä kalojen käytös huvitti häntä suuresti. Mutta niinkuin ankarat ja äkilliset tuulen puuskat myrskyaikoina toisinaan syöksähtävät esille ryskäen puissa ja hälveten sitten taivaan rannalle, niin tunkeusi Simoninkin rinnasta taas uudelleen katkeran kivun kanssa ajatus, että "hänpä hukuttautuu, koska hänellä ei ole isää."
Muuten oli nyt sangen helteinen ja kaunis sää. Lämmin päivä paistaa hellitti ruohikolle. Vesi päilyi tyvennä kuin kuvastin. Toisinaan tunsi Simon itsensä varsin onnelliseksi, sillä itku oli helpoittanut hänen mieltänsä; ja silloin sai hän suuren halun istua tuohon ruohikolle ja nukkua päivän helteeseen.