Pieni vihreä sammakko hyppi hänen jalkojensa juuressa. Hän yritti tarttua siihen kädellänsä. Mutta se pääsi pakoon. Simon juoksi sen perässä ja koetti turhaan pari kolme kertaa tavoittaa sitä. Vihdoinkin sai hän sen takasääristä kiinni ja alkoi nauraa katsellessansa kuinka se ponnisteli päästäksensä vapauteen. Se veti itsensä ensin kokoon takajaloillensa ja viskaisi ne sitten äkkiä suoriksi kuin pienat ja käytteli etujalkojansa ilmassa kuin ihminen käsiänsä, mulkoillen kaikkialle kultarantuisilla, pyöristyneillä silmillänsä. Simon viskasi sen pois.
Sitten mietti hän kotiansa ja äitiänsä, kunnes ankara suru hänet taas valtasi ja hän ratkesi uudelleen itkemään. Kylmät väristykset puistattivat hänen pieniä jäseniänsä. Hän laskeusi polvillensa ja alkoi rukoilla niinkuin hänen oli tapana tehdä ennen maatapanoa. Mutta hän ei ehtinyt rukouksensa loppuun, ennen kuin voimakkaat, pakolliset nyyhkytykset valtasivat hänet kokonaan. Hän ei voinut enää ajatella mitään eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä itku oli hänen mielensä niin kerrassansa valloittanut.
Äkkiä tunsi hän raskaan käden olkapäällänsä ja karkea ääni hänen vieressänsä kuului kysyvän:
"Mikäs pikkumiestä niin kovin itkettää?"
Simon kääntyi päin kysyjään. Hän näki pitkän työmiehen, jolla oli parta ja su'itut, mustat hiukset, katselevan häntä hyväntahtoisesti. Kyyneleet silmissä ja itku kurkussa vastasi hän:
"Niin kun ne pieksivät minua..."
"Pieksivät! Ketkä ja miksi he sinua pieksivät, lapsukainen?"
"Pojat ... koulussa ... siksi, että ... siksi, että ... minulla ei ole isää."
"Mitä hulluja!" sanoi mies hymyillen, "onhan jokaisella isänsä."
"Mutta ... mutta ... minullapa ei ole", änkytti Simon vaivaloisesti surun murtamien nyyhkytysten välillä.